Atomipommista

ATOMIPOMMIN HISTORIAA

Jo koulussa opetettiin, että E=mc2. Tästä asiasta pitäisi sitten mukamas seurata mm. se, että aika alkaa pysähtyä, kun lähestytään valon nopeutta. Tästä ja muista kaiken järjen vastaisista suhteellisuusteoriaan liittyvistä asioista kertoo kansanomaisella tavalla amerikkalainen David Bodanis tuoreessa kirjassaan. Sikäli suhteellisuusteoria näyttää toimivan, että sen käytännön sovellutuksena ihmiskunnalla on nyt palveluksessaan ydinaseet. Itse kirjan fysikaalliseen puoleen maallikko ei voi ottaa kantaa, mutta teoksen psykologinen, poliittinen ja sotahistoriallinen puoli on jännittävää luettevaa. Meille tavallisella järjenjuoksulla varustetuille ihmisille on lohdullista tietää, että ne epäilemättä maailman älykkäimmät ja viisaimmat ihmiset, jotka kehittelivät atomipommia eri puolilla maailmaa, olivat sangen vaikealuonteisia ihmisistä, joilla oliongelmia sopeutua keskinkertaisuuksien joukkoon.

SIETÄMÄTTÖMIÄ NEROJA

Suurena humanistina pidetty Albert Einsteinkin oli yksityiselämässään sangen raadollinen ihminen. Hän ei ollut mitenkään esimerkillinen perheenisä. Ensimmäisen vaimonsa hän hylkäsi ja samalla perheen tytär annettiin lastenkotiin. Tyttären myöhemmistä vaiheistaan ei tiedetä. Seuraavakaan avioliitto ei ollut järin auvoisa. Einsteinin kahdesta pojasta toinen sairastui jo nuorena skitsofreniaan ja toisestakin tuli rakennusinsinööri. Einsteinia pidettiin Usa:ssa sen verran poliittisesti arveluttavana tapauksena, ettei häntä huolittu atomipommin kehittämistyöryhmään, vaikka hän nimen omaan kirjeellään saikin presidentin vakuuttumaan tämän aseen hankkimisen välttämättömyydestä. Myöhemmin Einsteinin kerrotaan sanoneen, että jos hän olisi nuorempana ymmärtänyt keksintönsä seuraamukset, hän olisi hakeutunut suutarin oppiin. Robert Oppenheimer, joka vastasi atomipommiprojektin tietellisen puolen johtamisesta, oli lievästikin sanottuna särmikäs ihminen. Nykyisin hänen henkilökuntansa käyttäisi pomostaan huomattavan kansanomaista termiä. Oppenheimerin kerrotaan kerran jopa yrittänneen kuristaa erään alaisensa. Vaikka monet esimiestehtävissä toimivat ymmärtävätkin tapahtunutta pitkälle, on sitä kuitenkin vaikea hyväksyä henkilöstöpoliitikan välineeksi läheskään kaikissa tapauksissa. Jos Einsteinia epäiltiin hänen sosialististen ja pasifististen näkemysten vuoksi, niin Oppenheimerin kommunistisympatiat tiedettiin. Mutta vaikka mies oli selvä turvallisuusriski, niin tieteentekijänä hän oli korvaamaton. Eikä hän ollut tiedemiesryhmässä suinkaan ainut radikaali, sillä USA:n älymystöpiireissä elettiin jo sukupolvea aiemmin sama vaihe, joka Suomen yliopistomaailmassa koettiin 70-luvulla.

PLUTONIUMIA LONTOOSEEN

Myös Werner Heisenberg, joka oli saksalaisten ydintutkijoiden huippu ja jota pidettiin Einsteinin jälkeen alan suurimpana nerona, on myös hyvin kiistelty persoona. Itse hän todisteli sodan jälkeen, että hän oli nimenomaan se tiedemies, joka jätti atomipommin keksimättä Hitlerille. Tämä ei liene kuitenkaan koko totuus. Ilmeisesti mies teki kaikkensa ratkaistakseen sodan sakasalaisille, mutta teki eräitä ratkaisevia virhelaskelmia, joiden seurauksena saksalaiset suuntasivat resurssinsa muihin ihmeaseisiin. Itse hän väitti laskeneensa pommiin tarvittavan uraanimäärän tarkoituksella väärin. Ulkomaalaiset kollegat kieltäytyivät sodan jälkeen tervehtimästä Heisenbergia ja hän otti asian niin raskaasti, että sairastui psyykkisesti. Nyt ydinvoimakeskustelun aikana, on mielenkiintoista tietää, että kun sodan loppuvaiheissa saksalaiset tajusivat olevnsa häviämässä, heillä oli tarkoituksenaan atomipommin sijasta kehittää edes muutama kilo jotain erittäin radioaktiivista ainetta, jolla esimerkiksi Lontoo olisi voitu tehdä elinkelvottomaksi vuosiksi. Muistettakoon, että suomalaisetkin ydinreaktorit tuottavat vuodessa satoja kiloja plutoniumia. Sillä määrällä saksalaiset olisivat autioittaneet kymmeniä kaupunkeja. Nyt meidän sitten pitäisi pystyä huolehtimaan, ettei plutoniumia seuraavan 100.000 vuoden aikana päädy vääriin käsiin, vaikka moni aikaansa seuraava tyranni ja itseään kunnioittava terroristijohtaja on kovasti kiinnostunut tästä vallanvälineestä.

David Bodanis:E=mc2 suom. Ilkka Rekiaro

Tammi 2001, s.379