Hiihtotekniikkaa


HIIHTO TIETELLIS-TEKNISEN KEHITYKSEN INNOVAATTORINA


Vuosisadan alussa suomalaiset hiihtäjät kärsivät välinepulasta. Meillä kilpahiihto kehittyi tasamaahiihdoksi, kun taas muualla maailmassa kilpaladut pyrittiin vetämään mahdollisimman vaikeaan maastoon. Suomalaisten pitkät ja sirot sukset eivät soveltuneet tällaisiin maastoihin.

Tosin sopimattomista suksista huolimatta poikamme saavuttivat ulkomailla merkittäviä voittojakin, sillä eräs vahva etu heillä oli kilpavälineissään. Oikein pahoissa nousuissa suomalaiset pystyivät mäystinsiteidensä vuoksi nopeasti ottamaan sukset käteensä ja panemaan juoksuksi. Mäystimistä suksia oli myös helppo kantaa. Tyyli oli selvästi nopeampi kuin ruotsalaisten menetelmä vetää sivakoita kärjistä perässään.

Luiston rajoittimet

Jos poikamme pystyivät nokkeluudellaan pärjäämän ylämäissä niin laskujen aiheuttamaan ongelmaan ei löytynyt ratkaisua. Eräässäkin kilpailussa Veli Saarinen suunnitteli vievänsä laskun päälle valmiiksi koivuvitsakset, jotka olisi laskun ajaksi kiinnitetty suksiin vauhdinrajoittimiksi. Varasuunnitelman mukaan mäen päälle olisi varattu kuusen latvukset, joita olisi laskussa pidetty jalkojen välissä ja siten säännelty nopeutta.

Tässä kilpailussa ratkaisu oli loppujen lopuksi se, että Saarinen katsoi mallia parempien laskijoiden tyylistä ja menetteli itse samalla tavalla. Saarinen voitti kilpailun ylivoimaisesti.

Suomalaisten laskujen pelko saattoi pitkälle olla pelkästään itseluottamuksen puutetta. Chamoinin olympiakisojen alamäkiä pidettiin aivan mahdottomina siihen asti, kunnes nähtiin saksalaisen elokuvaajan laskevan mäen huolettomasti ilman sauvoja, ja kaiken huipuksi mies kuvasi koko ajan kiertäen vanhanmallisen kameransa kampea.

Garmisch-Partenkirchenin olympialaisissa vuonna 1936 turkkilaisilla hiihtäjillä ei sen sijaan ollut minkäänlaisia ongelmia ylä- tai alamäkien suhteen, vaikka maasto oli eittämättä huippuvaikea. Turkin pojat hiihtivät nimittäin lammasnahkapohjaisilla suksilla. Kun viestihiihdossa Kalle Jalkanen toi Suomen voittajana maaliin, lykkäsivät turkkilaiset sinnikkäästi kohti toista vaihtoa.

Silakat avuksi

Myös voitelussa oli voittopuolisesti pakkaskeleihin tottuneilla suomalaisilla vesikeleillä ongelmia. Tosin ennakkoluulottomimmat hiihtäjät ymmärsivät, että nuoskalla suksen luisto paranee, kun sen pohjaa hankaa suolasilakalla. Esimerkiksi Juho Aitamurto voitti 1895  Tampereella 30 km:n hiihdon hivuttelemalla kisan aikana suolasilakalla vähän väliä suksenpohjiaan. Näin hän sai myös psykologisen yliotteen vastustajistaan.

Kansainvälisen kilpailun kiristyessä ei tämä konsti enää riittänyt. Niinpä 20-luvulla Suomessakin alettiin kehitellä suksivoiteita. Ehkä parhaiten tässä asiassa kunnostautui Amerikkaan muuttanut Erkki Penttilä, joka siellä kehitti Phantom Finn -merkkisen voiteen, josta tuli erittäin suosittu. Tosin ainoa seikka, minkä Penttilä ihmevoiteestaan ymmärsi, oli se, että nän älysi olla voitelematta sillä omia suksiaan.

Muutenkin Penttilä oli aikaansaapa mies myös liike-elämän ulkopuolella. Hän hallitsi Pohjois-Amerikan hiihtokilpailuja ylivoimaisesti. Kerrankin erään 50 km:n kisan virvokeasemalla hän ehti seurustelemaan pitkään erään upporikkaan rouvan kanssa ja olipa hänellä aikaa myös näyttää taikatemppuja rouvan pikkutytölle. Tästä huolimatta Penttilä voitti kilpailun 55 minuutilla.

Vaikka Savon rata valmistui 1890-luvulla ja vaikka savolaista intelligentsijaa on sen jälkeen virrannut ehtymättömänä vuona etelään, eivät maakunnasta viisaat olleet ainakaan vielä vuosisadan alussa täysin loppuneet. Iisalmelaiset Eskelisen suurhiihtäjäveljekset yrittivät voittaa vesikelin ongelmat valmistamalla sukset, joiden pohjat olivat rautapeltiä. Taustalla oli havainto, että raudoitettu reki kulki nuoskalla kevyesti.

Kuopiolainen Oskari Räsänen jatkoi tuotekehittelyä. Ensiksi hän valmisti messinkipohjaiset sivakat, mutta havaitsi, että vitikelillä ne eivät kulkeneet mihinkään. Sen sijaan alpakkapohjaiset sukset suorastaan lensivät vesikelillä. Oskarin tieteellistä asennetta kuvaa hänen loppupäätelmänsä, jonka mukaan alpakkapohjat luistavat nuoskakelillä 25% puupohjia paremmin. Tosin huipputekniikalla oli jo tuolloin ongelmia käytännön realiteettien maailmassa: alpakkasukset eivät kestäneet yhtään neulasia tai muita roskia ladulla.

Vaihtovirheet

Jo hiihtohistorian alkuvaiheessa säännöissä määrättiin, ettei suksia saanut vaihtaa kesken kilpailun. Mutta milläs sitä ehtii kaikkea valvomaan. Ja niinpä väitetään, että 1941 50 km:n maailmanmestaruuden voittanut Pekka Niemi olisi turvautunut tähän kepulikonstiin. Klaes Karppinen jäi tämän vuoksi hopealle. Jo kaksi vuotta aiemmin Karppinen jäi MM-kisoissa toiseksi, koska voittanut norjalainen vaihtoi matkan aikana rikkoontuneen toisen suksesna. Kilpailun jälkeen sääntöjä tutkittiin tarkkaan ja tulkinta oli, että toisen suksen saa rikkoontumistapauksessa vaihtaa.

Toisen suksensa vaihtoi myös Veikko Hakulinen eräässä 50 km:n kilpailussa. Suksen katketessa Hakulinen johti kisaa selvästi, mutta peli vaikutti menetetyltä, koska lainasuksea ei ladun varresta löytynyt. Mutta sitkeä Hakulinen ei antanut periksi vaan meni reitin varressa olleeseen mökkiin apua kyselemään. Siellä isäntä makaili sohvalla selällään, ja kun Hakulinen esitti pyyntönsä, isäntä ei vaivautunut nousemaan vaan kehotti vierasta kiipeämään vintille, koska muisteli, että sieltä saattoi hyvinkin jonkilainen suksenraasu löytyä. Se löytyi, ja Hakulinen voitti kilpailun.

Sauvoilla käyttöä

Kilpahiihdossa myös sauvoilla on keskeinen merkitys.

Mainittakoon, että moni hiihtäjäsuuruus oli niin köyhistä oloista lähtöisin, ettei heillä ollut varaa sauvoihin. Esimerkiksi ralliautoilija Simo Lampisen isovaari Heikki Lampinen joutui tekemään ensimmäiset hiihtoharjoituksensa siten, että suksien käjissä oli reiät, joihin kiinnitettiin narut ja sitten niistä vain vedettiin samalla kun jalat suorittivat hidasta vuorotahtihiihtoa.

Mutta kyllä varsinkin siihen aikaan, jolloin kilpailut suoritettiin yhteislähdöllä, sauvoista oli hyötyä. 1898 eräässä kilpailussa jäivät suurhiihtäjät erään kanssakilpailijansa taakse eikä tämä lukuisista yrityksistä huolimatta suostunut päästämään parempiaan ohitseen. Eivätkä säännöt häntä tähän velvoittaneetkaan. Silloin leimahti mestarihiihtäjä Mäkikankaan tulinen luonto. Hän tönäisi edellähiihtäjän kumoon, sieppasi tamän ruokosauvan ja kopsautti miestä muutaman kerran hartioihin. Mäkikangas osoitti tilanteessa oivallista taktista silmää, koska hän ei vaarantanut omaa sauvaansa vaan käytti astalonaan kanssakilpailijan välinettä. Muuten nykyajan hiilikuidut eivät kestäsi noin kovaa käyttöä.

Tapauksen näkivät myös kilpailutuomarit, mutta he eivät sakottaneet syyllistä vaan päinvastoin yhdessä yleisön kanssa keräsivät Mäkikankaalle tapahtuman johdosta 80 mk:n avustuksen, joka vastasi tämän torpan pojan kuukausiansiota. Entisaikaan kilpaurheilu oli jotenkin rehdimpää. Tiettävästi Mäkikankaan tapaus on hiihtohistoriamme ainut, jossa on kajottu kanssakilpailijan fyysiseen koskemattomuuteen.

pääasialliset lähteet:
Jussi Kirjavainen, Suomalaiset suurhiihtäjät 1-2
Jussi Kirjavainen, Suomalaiset suurhiihtäjät Saarisesta Olkinuoraan