Karjalasta kajahtaa

Eli pistoolit ja revolverit maamme kulttuurivaikuttajina

Natsisankari Schlageter väitti poistavansa aina varmistimen pistoolistaan kuullessaan sanan kulttuuri. Myös lukuisilla suomalaisilla kirjailijoilla ja runoilijoilla on ollut taipumus samanlaiseen käyttäytymiseen.

JYLHÄ YRJÖ– JYLHÄ

Nyrkkeilijä-runoilija Yrjö Jylhä valitti olevansa väkivaltainen luonne. Kuolemaakaan hän ei pelännyt. Niinpä hän oli omiaan komppanian päälliköksi Terijoelle.

Vaikka kuolema ei häntä pelottanutkaan, mielisairauden pelko sen sijaan seurasi häntä koko elämän. Fyysinen sairaus lopulta kuitenkin hänet tuhosi - sotavuosina hän sairastui kuppaan, jota siihen aikaan ei vielä osattu kunnolla parantaa.

Jylhä tunsi sairautensa kehityskulun, ja kun tauti oli ehtinyt asteelle, jossa se uhkasi näköä, Jylhä ampui itsensä. Päivämäärä oli joulukuun 30. 1956. Jylhä oli kuitenkin pohjimmiltaan vakaa hämäläisrunilija, joka ei tehnyt hätiköityjä ratkaisuja. Hänen ratkaisunsa oli tarkoin harkittu toisin kuin monilla hänen karjalaisilla kolleegoillaan, joille ammuskelu näyttää muodostuneen lähes pahaksi tavaksi niin kuin suurille venäläisille runoilijoille.

LOISTAVA OLAVI JA KAASALAISEN LAINAPISTOOLI

Kirjailija Matti Kurjensaari oli 30-luvulla syvästi ihastunut karjalaissyntyiseen kirjailijaan Olavi Paavolaiseen. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Kurjensaari julkaisikin ystävästään teoksen nimeltä Loistava Olavi Paavolainen.

Kirjassa kerrotaan, kuinka Olavi Paavolainen juhlisti 30-vuotispäiväänsä. Hän otti mukaansa pistoolin ja karhuviinapullon ja meni metsään. Mitään muuta ei tapahtunut kuin että Paavolainen jätti ampumatta itsensä ja päätyi vuosien kuluessa tappamaan itsensä viinalla.

Radioteatterissa sen johtajan Olavi Paavolaisen alaisena työskenteli Harri Kaasalainen. Tämä piti esimiestään esikuvanaan ja koetti kaikin tavoin jäljitellä tätä. Esimiehen vaikutus ei ollut pelkästään myönteinen. Kun ystävien lähetystö kävi pyytämässä, että johtaja Paavolainen pitäisi silmällä alaisensa alkoholinkäytöä, Olavi vastasi tuohtuneena: “Herra Jumala, minähän olen jatkuvasti sanonut Harrille, että sinä et saa pitää ginilasia kirjoituspöydällä, se on pantava ikkunalaudalle verhon taakse!”

Kaasalaisen molemmat veljet olivat kaatuneet sodassa. Äidin ja isän kuoltua Harri oli yksinäinen evakkopoika. Myöhemmin hänen vaimonsa teki itsemurhan. Niinpä entinen iloinen karjalaispoika Harri Kaasalainen ampui itsensä 10. 8. 1967 illalla kello puoli kahdeksan tienoilla vuoteessa maaten. Sängyn kohdalla sattui olemaan kantava seinä, josta luoti kimmahti takaisin ja repi ihon kasvoista. Pistooli oli sama Olavi Paavolaisen nimelle rekisteröity ase, jonka Kaasalainen oli aiemmin ottanut tältä haltuunsa varovaisuussyistä.

SAARIKOSKEN NAGAN

Pentti Saarikoskikin oli hänkin syntyisin Karjalasta, Impilahdelta. Kerran Saarikoski löysi tyttöystävänsä kotoa tämän äidin hienoimpien alusvaatteitten alta nagan-revolverin. Revolverin oli perheen isä ottanut kaatuneelta neuvostoupseerilta.

Aseen vaiheet kiihottivat Saarikoskea. Kommunismin ideologiaan päätyneelle neuvostoase oli voimallinen fetissi, joka oli vain joutunut hetkeksi vääriin käsiin, mutta nyt vihdoin löytänyt oikean omistajansa. Pian Saarikoski alkoikin pelailla sillä venäläistä rulettia. Hän halusi osoittaa rohkeutensa ja flirttailla kuoleman kanssa; kun maailma oli lähellä loppuaan ja kaikin tavoin elettiin kuin viimeistä päivää, piti yksilönkin olla valmis kuolemaan. Enemmän kuin kuolemaa Saarikoski pelkäsikin revolverin mekanismia, sillä hän ei tuntenut aseiden toimintaa.

Venäläiseen rulettiin lähti innolla mukaan eräs Saarikosken ystävä, joka oli onnistunut ottamaan rullasta patruunat pois. Tätä Saarikoski ei tiennyt, vaan pyöritteli rullaa aivan tosissaan ja laukoi asetta ohimoonsa.

Venäläisen upseerin nagan oli Saarikoskella mukana vielä hänen lähtiessään Turkuun runoseminaariin. Kulttuuribussin takapenkillä Saarikoski heilutteli asettaan tavalla, joka sai muut pelästymään pahemman kerran. Taukopaikalla hän ampui kokeeksi sammalikkoon, minkä jälkeen Arvo Salo otti aseen itselleen palauttaakseen sen vasta Turussa. Hotellihuoneessa Saarkoski sitten taas ammuskeli - kahdesti patjaan. Syytteltä runoilijan pelasti vain se, että eräs tuttu psykiatri toimitti hänet mielisairaalaan, missä hänellä olikin oiva mahdollisuus luomistyöhön.

Myöhemmin Saarikoski ei enää leikkinyt aseella vaan tyytyi juomaan itsensä hengiltä kuten ystävänsä Olavi Paavolainen.

UNTO UUNO MONONEN

Herkkänä karjalaisena evakkopoikana tangorunoilija Unto Mononen kärsi arvostuksen puutteesta. Hän otti elämän hyvin vakavasti, ja häntä vaivasi se, ettei hänen uusi ympäristönsä, somerolainen agraariyhteisö, pitänyt häntä todellisena taiteilijana. Asiaa ei parantanut sekään, että hän yritti muuttaa nimensä. Lehdestä nimiittäin saatiin lukea, että “täten minä Uuno Unto Mononen muutan nimeni Unto Uuno Monoseksi”.

Masennukseen taipuvaista runoilijaa ahdisti 60-luvun nuorison amerikkalaisperäinen rock’n rolliksi kutsuttu rytmimusiikki, joka syrjäytti kotimaisen tangon.

Ajan myötä Monosessa alkoi ilmetä itsetuhoisuutta. Ystävilleen Mononen uhkaili monta kertaa hyppäävänsä pilven reunalle seuraamaan maailman menoa. Järveen hukuttautuminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä naapurit vahtivat boheemia taiteilijaa sen verran, ettei tämä “ainakaan meidän rantaan päässyt hukuttautumaan”. Kun muu ei enää auttanut, likinäköiseltä taiteilijalta takavarikoitiin silmälasit. Tämän jälkeen hän ei enää rantaan lyöttäytynytkään.

Mutta kyllähän suomalainen mies, vaikka runoilijakin, sanansa pitää. Ninpä Mononen lähti satumaahansa juhannuksena 1967. Hän ampui itsensä pistoolilla. Juhannus soveltuukin hyvin melankolisen tangorunoiijan kuolinpäiväksi.

KRITIIKIN KRITIIKKIÄ

Kirjailija Lassi Sinkkonenkin oli alkujaan Karjalan poikia. Työssään hän pyrki rehellisyyteen, mikä ei tietenkään miellyttänyt kaikkia. Työläisromaanissaan Sumuruisku hän kertoi rehellisesti, että duunari on aina duunari ja herra on aina herra, vaikka romaanin tapahtumat sijoittuivat neuvostoliittolaisten omistamaan firmaan, jonka työntekijöitä nöyryyttävät johtajat olivat totisia tovereita.

Totinen toveri oli itse Sinkkonenkin. Hän oli niin totinen, että erosi kaksi kertaa SKP:stä. Vallankumouksen varalta hän omisti pistooleitakin. Vallankumousta niillä tosin ei tehty.

Sinkkosen viimeiseksi romaaniksi jäi maailman tylyydestä kertova Sirkkelisirkus, jonka kimppuun arvostelijat kävivät kuin hyeenat. Sinkkonen masentui teilauksesta. Hän pyysi armoa kuin suomalainen urheilija vakuuttamalla, että parhaani tein, mutta parempaan en tällä kertaa pystynyt.

Ja urheilun parista kansan syvät rivit Sinkkosen tuntemaan oppivatkin. 70-luvun alkupuolella Sinkkonen eksyi Suomen yleisurheilumaajoukkueen kanssa samaan hotelliin Sotshissa. Siellä maamme urheilijatytöt ja -pojat juhlivat kauden päättäjäisiä. Hotellin aulassa heiteltiin kiekkoa, ja Mikko “Vilkastus” Ala-Leppilampi tanssahteli bassoviulun kanssa niin vauhdikkaasti, että soitin hajosi. Sinkkonen julkisti tapahtumien kulun lehdissä. Jutun lukenut maajoukkueen kapteeni uhkasi hirttää kirjailijan tämän tavatessaan.

Sitä hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä kirjallisuuskriitikkoihin kyllästynyt Sinkkonen ampui itsensä 1976 39-vuotiaana. Hän elikin harvinaisen vanhaksi slaavilais-karjalaisten kirjailijoiden sarjassa. Vaikka harrastikin aktiivisesti pistooliammuntaa.

Lähteet:

Matti Kurjensaari: Kansalaiskirja.

Matti Kurjensaari: Loistava Olavi Paavolainen

Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski - vuodet 1937-1963

Heikki Metsämäki & Petteri Pekki: Satumaa. Unto Mononen - elämä ja laulut