Kuinka suomi juotiin maailmankartalle

Ennen, kun maamme kirjailijat eivät vielä olleet kunnon virkamiehiä, oli suomalainen kulttuurielämä niin vireää, että se herätti ansaittua huomiota myös maailmalla.

Frans Emil Sillanpään elämäkertasarjan kirjoittaja Panu Rajala kertoo, kuinka kirjailijamestarin Nobel-palkinnon hakumatkasta tuli niin rasittava kokemus, ettei palkinnon saaja siitä koskaan kunnolla toipunut.

Jo alkumatkasta Sillanpää seurueineen juhlisti tapahtumaa sen verran railakkaasti, että heti Haaparannan puolelle päästäessä matkakassa oli niin lopussa, ettei varaa ollut enää edes maitoon ja voileipiin. Muuta mahdollisuutta ei keksitty kuin että itse Frans Emil marssi aseman kanttiiniin ja Nobelin saajan arvovallalla kysyi, saisivatko he syödä ilmaiseksi: “Minulla ei nyt ole rahaa, mutta kohta sitä enemmän. Olen menossa noutamaan Nobelin palkintoa”. Tälläkin menetelmällä asiat hoituivat ystävällisessä Ruotsissa.

Itse palkinnonluovutusjuhla muodostui ainutlaatuiseksi kulttuuritapahtumaksi. Sillanpään ruotsalaiset ystävät olivat ilmeisesti huolehtineet hänestä liian avokätisesti, sillä palkinnon saaja saapui illalliselle levottomuutta herättävän hilpeällä mielellä.

Istunnosta ei tullut sellaista rauhallisen arvokasta yhdessäoloa, jollaista kultivoidut ja hieman tylsät ruotsalaiset olivat ajatelleet. Sotahan raivosi tuolloin Suomessa pahimmillaan.

Akatemian jäsenet yrittivät hillitä Sillanpään pursuavaa elämäniloa, joka alkoi saada arveluttavia piirteitä. Parhaiten juhlakalun hillinnässä onnistui akatemian jäsen Sven Hedin, jolla oli tutkimusmatkoiltaan kokemusta villien kansanheimojen kohtelusta.

Lopulta akatemian jäsenet päättivät porukalla saattaa Sillanpään tämän hotelliin. He vakuuttivat, että se oli suurin kunnianosoitus, jonka he saattoivat palkitulle osoittaa. Onneton Sillanpää jätettiin hotellin portierin huomaan diplomeineen ja mitaleineen, puoliksi juotu munkkilikööripullo tiukasti puristettuna rintaa vasten.

Tapauksen jälkeen Nobel-palkinnosta päättävä Ruotsin akatemia ei ole halunnut olla missään tekemisissä suomalaisten kirjailijoiden kanssa.

Rauhallisia suomalaiskirjailijoita

Tosin jo neljäkymmentä vuotta myöhemmin ruotsalainen yhteiskunta katsoi olevansa valmis jälleen perehtymään maamme kirjallisuuteen. Joukko eturivin kirjailijoitamme kutsuttiin vierailulle naapurimaahamme. Tiedotusvälineet, varsinkin iltapäivälehdistö, seurasivat tapahtumaa herkeämättömällä mielenkiinnolla.

Itse kulttuurivierailu sujui yllättävän rahallisesti. Monien mielestä liiankin rauhallisesti. Göteborgin pääkirjastossa järjestetyssä kirjallisuusmatineassa maamme suurin runoilija Pentti Saarikoski ja maamme suurikokoisin kirjailija Jorma Ojaharju pitkästyivät niin, että he kesken arvokkaan ja hienostuneen tilaisuuden laskivat itsensä levolle tapahtumapaikan lattialle. Saarikoski asetti päänsä Ojaharjun vatsan päälle, joka oli tyynymäisen pehmeä.

Tytti Parraksen suomalaista kulttuuria käsittelevän alustuksen aikana näyttämöllä makaavasta ihmisläjästä kuului kannustushuutoja. Parraksen konseptit sekosivat täysin. Jälkeenpäin hän vakuutti, että jos hän olisi ollut mies, hän olisi kantanut molemmat ulos, mistä voidaan päätellä, että Tytti Parras ei kaketikaan seurannut urheilua eikä siten tiennyt, että Jorma Ojaharju voitti nyrkkeilyn raskaassa sarjassa SM-hopeaa 1963.

Ruotsin kansa ei ole kyseisen vierailun jälkeen tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa suomalaista kirjallisuutta kohtaan.

Waltarin vaeltelu

Palkinnonhakumatkaltaan palattuaan Sillanpää joutui sairaalahoitoon. Taudinkuvaksi määriteltiin 9. 11.1940 Dementia alcoholica. Polyneuritis alcoholica. Taudin syyksi todettiin lyhyesti: Nobel-palkinnon saaminen.

Lapinlahden sairaalassa Sillanpää törmäsi siellä potilaana myös olleeseen Mika Waltariin. Silloin Frans Emil hetkeksi palasi tähän maailmaan ja totesi yllättävän selväjärkisesti että minäpä olen täällä, koska sain Nobelin, mutta sinä olet täällä, koska et saanut Nobelia.

Luomisen tuska ahdisti myös nuorena nukkunutta kirjailija Timo Mukkaa. Ahdasmielisen Pellon ilmapiiriin kyllästynyt Mukka oli pahimman depression aikana jo valmis muuttamaan vaikka Hienolaan, mutta näin hän ei kuitenkaan menetellyt. Koska jonnekin täytyi lähteä, lyöttäytyi Mukka kerran apupojaksi ystävänsä Reidar Särestöniemen mukaan Tukholmaan pystyttämään tämän taidenäyttelyä.

Retki ei alkanut mitenkään lupaavasti, sillä Särestöniemen kuolematonta taidetta hinannut traktori upposi jo alkumatkasta Lapin jänkään, josta kulttuurityöntekijöiden täytyi se leikata irti kuin juustosta ja kangeta ylös. Perille Tukholmaan kuitenkin päästiin ja siellä voitin jo ottaa vähän rennommin, kuten Särestöniemi Erno Paasilinnalle jälkeenpäin muisteli:

“Ja sitte semmonenki aamu valkeni Tukholamasa että Arvo lähti ja Brita lähti. Saaniot lähti yhessä, Vappu meni. Kaikki meni. Timo sannoo, etä hän ei lähtis niin mielelhään, mitä varten mennä sinne syksyshen Laphin? Mie että tosinki saatana. Olemmepa näyttelyssä. Ja mehän siellä päivystimmä. Mutta met olimma niin mielenkiintoisia, etä meän ympärille keräinty semmonen omituinen remmi. Ko met kävimä mitä hurjimmisa paikoisa mitä Tukholmasta löyty. Se alko käymhän tyyhiiksi, meinas mennä päivän ansio aina siihen remhin. Yhtäkkiä päätimmä etä halvempi on olla Las Palmasisa kahen. Lähemmä sinne. Aamulla lähimmä Göteborginin junala. Meillä oli hotellista otettu raamattu matkasa ja met luimma ja selitimmä toisillemma Jobin kirjaa”.

Kiinalaiset hämmästyivät

60-luvun alkuvuosina Kiina avautui sen verran, että kaksi johtavaa suomalaista kirjailijaa kutsuttiin tutustumaan maan kulttuurielämään. Jälkeenpäin voi ymmärtää, etteivät hienostunut kirjailija Helvi Hämäläinen ja lievästi sanottuna boheemiuuteen taipuvainen työläisrunoilija Arvo Turtiainen olleen kaikkein sopivin pari edustamaan suomalaista kulttuuria.

Hämäläisen päiväkirjasta ilmenee, että vaikka kirjailijatar suuresti ihmetteli Kiinan nähtävyyksiä, vielä enemmän hän ihmetteli matkatoverinsa käytöstä. Turtiainen nimittäin oli hyvin perso alkoholijuomille, varsinkin kiinalaiselle bambuviinalle. Kun Stadin-Arskan rahat oli juotu, myi hän kellonsa, ja kun kauppavoitto oli tuhlattu, jätti hän ravintolassa laskunsa maksamatta vedoten siihen, että hän oli herra. Paikallisia runoilijoita hän neuvoi siinä, ettei näiden pitäisi tuhlata aikaansa tehtaissa kuten nämä olivat vallankumouksen jälkeen alkanee tehdä vaan heidän pitäisi juoda enemmän, koska myös vanhat kiinalaiset runoilijamestarit olivat nostaneet tällä menetelmällä tuotantonsa tasoa.

Helvi Hämäläinen puri päiväkirjalleen sydäntään seuraavasti: “Hän on viinasta tulipunaisine kasvoineen mielestäni erään koiralajin tai pukin tai tontun näköinen. Olen häntä kohtaan toverillinen ja korrekti ja annan hänen leikkiä erinomaista. Joskus hän käy yli voimieni. Hän vaatii pöytään joka aamu kaviaaria; häpesin sitä ensin, mutta nähtävästi kiinalaiset eivät pidä sitä minään ihmeenä, korkeintaan ajattelevat: Moukka”.

Tietoon ei ole tullut, että kiinalaiset olisivat edelleenkään toipuneet Stadin-Arskan vierailun aiheuttamasta järkytyksestä.