Lisää juttuja Kärkkäälästä

Mestaruuskilpailuja

Amerikan impperialistit on lyöty. Myös venäläiset impperialistit on lyöty. Jos huomenna tulisivat vastaan kiinalaiset impperialistit, niin nekin lyötäisiin. Valitettavasti huomenna kuitenkin tulevat vastaan ruotsalaiset anti-impperialistit ja niille hävitään 0-1 omalla maalilla.

Jouni Tossavainen kertoo parasta aikaa lukemiseni alla olevassa kirjassaan Vihtapaavo toisenlaisesta mestaruustaistosta. Vuonna 1836 runonlaulajat Vihta-Paavo Korhonen Rautalammilta ja Pentti Lyytinen, joka oli syntyisin Piispalanmäen poikia, kamppailivat runonlaulannan epävirallisesta Suomen, ellei peräti maailmanmestaruudesta Toholahden majatalossa. Tuomarina toimi tohtorismies Kajaanista eli Elias Lönnroth.

Paavo Korhonen taisi olla Lönnrothin keräysretkien tuotteliain laulaja, kun taas Lyytinen satsasi enemmän laatuun. Yhteistä molemmille oli, että he rahoittivat harrastustaan sepittämällä maksua vastaan pilkkalauluja ihmisistä ja ennen kaikkea herroista, jotka jo tuolloin kohtelivat kansaa väärin. Itseasiassa miehet petasivat maaperää Veikko Vennamolle, jonka vahvaa tukialuetta näiden miesten asuinalueet myöhemmin olivat.

Runonlaulannan mestaruusottelulle näyttää olevan leimaa-antava piirre runsas dopinginkäyttö, ottelijat eivät ole mitään vesipoikia. Tossavaisen kirjasta päätellen vaikuttaa myös siltä, että tapahtuma oli ns. aikuisviihdettä ja K-18. Runojen aiheissa käsiteltiin etupäässä sitä muuvatta värkkiä ja Lönnroth lieneekin joutunut sensuroimaan sekä Kalevalaa että Kanteletarta raskaalla kädellä.

Itselleni oli epäselvää, kumpaako pitäisi kannattaa. Lyytinen on tavallaan oman kylän poikia, mutta toisaalta täti-Helmi väitti, että isomummoni eli Ananias Närhin vaimo olisi ollut Vihta-Paavon sukua. Vaikka eipä sillä asialla liene liiemmälti merkitystä.

Tässä alla runonlaulannan MM-otteluun liittyen Kärkkäälän nuoremmn polven eli Kalle Rytkösen kronikka Kärkkäälän koulun 50-vuotisjuhlissa 1.8.54.

1

Tänä aamuna kylällä tiedettiin:

On kuolonenkeli leikannut viljaa,

kun naapureista parhaimman, elontaival on katkennut hiljaa.

Ei helppoa ollut hänenkään tie, se oll työtä ja touhua täynnä.

Vaan kerranhan päättyy päivän työ, niin kaikkien meidän on käyvä.

2

Nyt oltu on täällä juhlimassa, tätä Kärkkäälän koulutalloo.

Sen johdosta viisikymmenvuotiskautehen, ajatukset takaisin palloo.

Kuinka silloin alkaissa koulutyön, tällä kylällä toimeen tultiin.

Kuinka monet tämän koulun oppilaat, on peitetty mustiin multiin.

3

Koulun ensimmäiset oppilaat on kertonna, joita ol esim. Närhin Kalle,

että silloin vielä ens luokalla oltaissa, ei oltu paljon aikamiestä alle.

Ikääkin jo oli ja parta kasvoi ja morsianta katsottiin,

ja kuraisia kinttupolkuja pitkin, kouluun tallusteltiin.

4

Ei silloin pyörillä ajeltu, ei autolla kyytiä suatu.

Oli matkat pitkät tietkin huonot, siihen nenälleen ussein kuatu.

Mutta koulussa silti kuljettiin, vuos vuodelta viisastuttiin.

Ja päästötodistuksen saatua, siitä kyllä jo riemastuttiin.

5

Siellä se aapiskukko jo kiekui silloin ja heilui karttakeppi.

Ja ihanpa niskavilloissa kii,ol ussein opettajan näppi.

Niin a,b,c:t ne opittiin, sekä ynnä ja vähennyslaskut.

Mutta arestissa usein veisteltiin, ne parhaimmat koulukaskut.

6

Niin vuodet ne vieri verkalleen uutta aikaa kohti.

Vuos luokka jälkeen toisensa opinalkeita pohti.

Siellä tiedonhalu ja pakkokin, tuo oppilaat kouluun tähän,

josta vuosien kuluttua jällehen astuvat elämähän.

7

Myös isänmaan puolesta kaatuneet, on koulumme piiristä poissa.

He nurmen alla on maatuneet, vain kaipaus heidän on koissa.

He kerran on kaiken sen antaneet, mitä isänmaa eiltä vaati.

Meidän puolesta vastuun sen kantaneet, minkä kohtalo heille laati.

Meidän puolesta vastuun sen kantaneet, minkä kohtalo heille laati.

8

Näin täällä nyt menneitä muistellaan, mitä aika on esiin tuonut,

Se monella on kovaa ja katkeraa, vain harvoille onnea suonut.

Mutta vielä on elämää edessäpäin, taas nouse polvea uutta.

Sen on Sen on luotava katse eteenpäin, ajatella tulevaisuutta.

 

Kansanrunoilijoita

Tunnettu kansanrunoilija Pentti Lyytinen (1783-1871) syntyi Kärkkäälän Piispalanmäelle, mutta hän muutti myöhemmin nykyisen Rautalammin Toholahdelle ja niinpä rautalampilaiset näyttävät nyt hänet omineen. Lisätietoa Lyytisestä löytyy mm. seuraavasta nettiosoitteesta <http://fi.wikisource.org/wiki/Luokka:Pentti_Lyytinen>

Sen sijaan samalla Pispalanmäelle eli 1901- 1990 uudempi kansanrunoilija Kalle Rytkönen, joka sepitteli kymmeniä kylän tapahtumista kertovia kronikoita, joista on ikävä kyllä säilynyt vain kolme. Minulle on epäselvää, ovatko Pentti Lyytinen ja Kalle Rytkönen sukua - muistaakseni Lyytinen syntyi Rovasti-taloon ja Kalle Rytkönen oli naapurissa sijaitsevan Piispa-talon isäntä.

Kallen poika Tapio Rytkönen antoi allekirjoittaneelle ystävällisesti luvan julkaista säilyneet runot, joten tämän sivun lopussa on runo "Hirvijahti". Johdantona kerrottakoon, että vielä 1950-luvulla hirvi oli Kärkkäälässä tosi harvinainen otus, jonka näkeminen oli mainitsemisen ja jopa runon arvoinen tapaus.

Joku metsämies saattaisikin muistaa, milloin kylällä kaadettiin ensimmäinen "laillinen" hirvi. Luultavasti ensimmäinen virallinen jahti, järjestettiin 1950-luvun alkupuolella. Nykyään hirvet ovat kylällä vähentyneet ja niiden tilalle on ilmaantunut karhuperhe; iskä, äiskä ja kaksi pentukarhua.

HIRVIJAHTI

Oli Eemeli hirvijahdissa,

parhaalla paikalla vahdissa.

Oli kaverit hirven ajossa,

varhain aamun kajossa.

Kohta Eemeli kuuli rytinän,

kankaalla kovan jytinän.

Tuli hirvi kohti sittenkin,

sai Eemeli nähdä sen viimeinkin.

Hän hattua nosti ja tervehti,

kun hirvi etehen seisahti.

Ei pelkoa tuntenut kumpikaan,

he luotti, kuin ystävä ystävään.

No viimein siinäkin erottiin,

sanoi Eemeli hirvelle Näkemiin.

Ikiliikkujan keksijä

Yllä olevassa kuvassa vietetään kauppaedustajan ja boheemipoliitikon Ville Vainion veljen Yrjön häitä Kärkkäälän kylällä Laitilan talossa noin vuonna 1915. Tunnistan kuvasta ainakin vaarini Jussin ja hänen lankonsa Kalle Närhin. Ville Vainio valittiin 20-luvulla kansanedustajaksi ja hän on ollut sellainen poliittisen elämän väriläiskä, että miehessä olisi ainesta kesäteatterinäytelmäksi. 50-luvun lopulla Arvo Poika Tuominen julkaisi muistelmansa, jossa hän kertoo runsaasti vanhoista kavereistaan Leninistä ja Stalinista, mutta kolmossijalla onkin sitten Ville Vainio.

Heti sisällisodan jälkeen 20-luvun alussa silloinen sosialidemokraattinen kansanedustaja Ville Vainio teki eduskunta-aloitteen siitä, että Suomen tulisi liittyä vastaperustettuun Neuvostoliittoon. Näkemystään hän perusteli laajasti. Hyötyjä saataisiin mm. siitä, että maaseudulla voitaisiin yhdellä suurella muuripadalla keittää kaalisoppaa koko kylän väelle. Tuolloin ajatus oli edellä aikaansa, mutta nythän keskitetty ruokahuolto onkin toteutumassa, kun kuntien keskuskeittiöistä toimitetaan ateriat haja-asutusalueiden vanhusväestölle.

Ville Vainio siirtyi myöhemmin Sosialistisen Työväenpuolueen riveihin ja sitä myötä myös Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Siellä mies pyysi, että hän voisi omistautua ikiliikkujan kehittämiseen, jossa asiassa hän jo mukamas olikin pitkällä. Hänet sijoitettiin metalliverstaaseen, jossa oli projektinjohtajan käytettävissä monenlaista ammattimiestä. Ja hyvä ikiliikkujahan siitä tulikin; jos nyt jotain vikaa hakemalla haetaan, niin eihän se kuitenkaan ikuisesti toiminut, mutta jos maahamme joskus perustetaan ikiliikkujamuseo, on Kärkkäälän pojan kehitelmän oltava kunniapaikalla.

Leikkimieltään Ville ei Tammisaaren pahamaineisessa laitoksessa menettänyt. Kerrankin hän jäi jumalanpalveluksen turvatarkastuksessa kiinni, kun povesta löytyi elävä pulu. Tapauksen selityksenä oli, että linnun avulla oli tarkoitus havainnollistaa Pyhähenki-käsitettä. Kun pappi olisi lausunut kyseisen termin, olisi kyyhkynen pyrähtänyt siivilleen.

Ja kun selleissä oli ankara tupakointikielto, pyysi Ville tarkastuskierrosta suorittaavaa vankilan johtajaa toimittamaan Vainion omia tupakoita naapuriselliin. Tähän tirehtyöri ei kuitenkaan jostain syystä suostunut.

Tuomisen muistelmista voisi päätellä, että herra on herra helvetissäkin eikä Tammisaaren laitos ainakaan laitavasemmiston johtoa paljoa hetkauttanut, tavallisen rivipunikan kokemus lienee ollut kovempi. Liioittelua lienee kuitenkin se, että Erkki Tuomiojan vaari Sulo Vuolijoki olisi pyytänyt vankilan johtajalta lupaa jäädä vielä vapautumisen jälkeenkin laitokseen, koska kotona lujatahtoisen vaimon HellaVuolijoen luona komento olisi ollut kovempi.

 

Vattulampi

Kuten kuvasta ilmenee ei Vattulammen rannalla kasva yhtään kappaletta vattuja. Rannat olivat alkukesästä niin höttöiset, että en päässyt kurkkaamaan näkyykö lammessa kaloja. Ennen oli uskomus, että putare oli kalaton, mutta pari vuotta sitten alkukesästä, jolloin vesi oli vielä talven jäljiltä kirkasta, näin ihmeekseni siellä uiskentelevan isohkojakin ahvenia. Haaveenani on vielä onkia tästä kalattomasta vedestä kala ja todistaa olevani oikea kalamies.

Vattulampi tunnetaan vanhemmissa kartoissa nimellä Hävytönlampi, joten se siitä asiasta - murrosiän pitäisi olla takana ja näiden asioiden ei pitäisi enää naurattaa, mutta ei maha mittään, että hihityttää kovasti, kun kartalta huomaa, että Kakkisensalon Salmisen puolelta löytyy tosi pieni lampi nimeltään Persepyöreinen. Niinpä tuleviin lomasuunnitelmiini kuuluu Persepyöriäiseen tutustuminen.

Mainittakoon, että maamme kartalta löytyy paikka nimeltään Seljänperä ja epäilen, että kartoittaja on kylän kansakoulunopettajalta kysynyt kyseisen paikan nimeä - rahvas on siitäkin paikasta käyttänyt kansanomaisempaa termiä. Luulenpa, että Persepyöriäinenkin on seuraavassa kartassa Seljänperänpyöriäinen.

Parhaan miehuuteni vietin Itä-Hämeessä ja huomaa, että sikäläiset muinaiset erämiehet, joiden reviiriin myös kotiselkoseni kuuluivat, ovat nimenneet myös Sisä-Savon paikkoja. Esimerkiksi Heinolan lähellä on pitkä ja kapea järvi, joka on osuvasti Kyrpjärvi ja eräs sen lahti on kuvaavasti Tissinpohja. Mainittakoon, että Tissinpohjan tienviitta on maamme varastetuin tienviitta. Satunnaiset matkailijat eivät sen nähtyään ole mieltään malttaneet.

Ullanranta

Kakkisen metsäautotie päättyy Ullanrannaksi kutsuttuun paikkaan, josta vielä erottuu kumpareena mökin perusta, vaikkakin se kasvaa jo suuria puita. Rakennusta asutti runsaat sata vuotta sitten Jalkasen pariskunta, joka tarinan mukaan surmattiin ja mökki poltettiin rikoksen peittämiseksi. Murhatun vaimon nimi oli Ulla ja hänen nimensä on jäänyt seudun historiaan paikannimenä. Se on merkitty myös karttaan.

Olen tätä murhatapausta käsitellyt jossakin aikaisemmassa jutussani ja kerroin silloin, että Kauko Vainion kirjan mukaan teosta olisi tuomittu eräs mies. Jututin äskettäin Pöngän Veikko Matilaista, joka tietää paljon kylän historiasta. Tästä tapauksesta hän osasi kertoa, että ilmeisesti ketään ei sittenkään ole teosta tuomittu, mutta huhutaan teontekijän kuolinvuoteellaan myöntäneen syyllisyytensä. Hän kuulema nukkui kirves tyynynsä alla ja paljasti ennen kuolemaansa, että Ullan kuolinhuuto oli vaivannut häntä elämänsä läpi. Mies kertoi surmanneensa Ullan johonkin kiven koloon. Tekijää ei enää kylällä muisteta eikä hänellä ole sukulaisia Kärkkäälässä.

Olisi mielenkiintoista tietää, että onko tarinassa todellisuuspohjaa vai onko se vain syntynyt ihmisten mielissä jälkeenpäin. Ihmiset haluavat, että elämässä taahtuu oikeudenmukaisuus ja että paha saa palkkansa, jotta jonkinlainen järjestys yhteiskunnassa säilyisi - jos ei muuten, niin ainakin ihmisten mielissä.

Jonkun pitäisi tutkia 1900-luvun alun tuomiokunnan arkistoja ja selvittää, onko asiaa yleensä käsitelty oikeudessa vai onko tapaus kuitattu pelkkänä tulipalona, kuten tekijä varmaankin suunnitteli. Sata vuotta sitten rikostutkintamenetelmät eivät olleet vielä kovin kehittyneet. Ja onhan se uudempi vastaavanlainen tapaus Bodomjärvelläkin vielä selvittämättä.

Eksyksissä

Rastilan (Räsäsen) Eemeli Pirttiselästä koulutti lapsistaan kahdeksan ylioppilaiksi aikana jolloin Suomi ei ollut vielä hyvinvointiyhteiskunta. Hän olisi varmasti vaimonsa kanssa ansainnut yhteiskunnalta jonkinlaisen mitalin asiasta.

Näistä lapsista kaksi, eli sosiologian tohtori Sirkka ja gynekologitohtori Valto, olivat kiertelemässä Kärkkäälää verestääkseen lapsuudenmuistojaan ja he ystävällisesti pyysivät allekijoittaneenkin mukaansa Kakkisen salolle. Paikka on Valtolle ja minulle hyvinkin tuttu. Olimme molemmat sinne joskus perusteellisesti eksyneet.

Itse hiihtelin syömättä ja juomatta joulukuussa -77 aamuhämärissä iltamyöhään salon metsäautoteitä, joita riittää noin satakunta kilometriä. Juuri ennen pimeän tuloa löysin kotia enkä ole viitsinyt tapauksestani pahemmin huudella. Olen ajatellut, että ihminen joka eksyy talvella metsäautotielle ei ole ihan täysijauhoinen, vaan on jo syntymässään saamapuolelle jäänyt. Vieläkin ihmettelen, ettei siinä iässä noin 70 kilometrin hiihtolenkki tunnu juuri missään. Huonona selityksenä eksymiseeni tarjoan sitä, että joku toinenkin oli luistellut kilpasuksilla samoilla seuduilla ja tämä sotki suuntavaistoni ja jälkeni pahemman kerran.

Lohdutti, kun kuulin, että Valtolle oli 80-luvulla käynyt vielä pahemmin. Hän oli lähtenyt Salmisen asemalta ja eksynyt niin perusteellisesti joka paikassa ihan samanlaisilta näyttävien metsäautoteiden sokkeloissa, että oli viettänyt koko talviyön salolla tähtikirkasta taivasta ihaillen. Maratoonarin kunnolla mies oli kuitenkin selvinnyt aamuhämärissä erääseen taloon hirvikeitolle.

Valton sisar Sirkka, joka on tamperelainen sosiologian tohtori ja entisen taistolaisprofessori Antti Eskolan tuttuja, kertoi, että professori Eskolakin oli joskus eksynyt perusteellisesti syyspimeään metsään ja piti sieltä poisselviytymistään lähes jumalallisena johdatuksena. Ilmeisesti tämän kokemuksen innoittamana Eskola yhdessä viimeisistä kirjoistaan ihan vakavissaan pohdiskeli, että pitäisiköhän hänenkin osallistua sinä vuonna Suonenjoella järjestettäville herättäjäjuhlille. Epäselväksi on jäänyt ilmaantuiko hän seurakentälle.

 

Palloilua

Kävinpä eilen ensin katsomassa Puijon Pesiksen ottelun ja koska Puijo oli sarjakakkosta Hyvinkään Tahkoa vastaan täysin ylivoimainen oli peli niin lyhyt, että ehdin vielä kipittämään Kupsin otteluun Tampereen Pallopoikia vastaan. Sekin peli oli yhtä savolaisjuhlaa. Illan ainut ikävä asia oli se, että laskeskelin, että jos ryhtyisin palloilun seuraamisen sijasta juopottelemaan, säästäisin melkoisesti.

Muuten Puijon Pesiksen edellinen vierasottelu oli murheellinen ja kuopiolaisten mämmikourien jäljiltä peliväline oli vähän väliä sukellettava Vimpelin Saarikenttää ympäröivästä Savojoesta. Joki on saanut nimensä Vimpeliä asuttaneista savolaisista. Kirjailija Antti Tuuri väittää saaneensa kolmekiloisen taimenen Savojoesta pesäpallokentän kakkospesän takaa.

Uudempia Vimpelin savolaisasuttajia on Juha-Matti Matilainen, taustaltaan Pöngän miehiä, eli Pöngän Veikon veljenpoika. Hän näyttää olevan Vedon pelaaja-valmentaja. Eivätkä Kärkkäälän valmentajat tähän lopu.

Ihmeekseni huomasin lehtikuvasta, että Mutalan Riennon lentopallojoukkueen valmentaja Pekka Korhonen on ihan Korholan Yrjön näköinen ja tarkemmissa tutkimuksissa hänen sukujuuriensa paljastui olevan Korholanmäellä. Pekka Korhosen poikakin näyttää pelaavan joukkueen liberona.

Kylän lentopallon yleisestä tasosta kertoo se, että entinen maajoukkuepeluri Olli Nenonen on kärkkääläisen Pekka Nenosen poika. Räsäsen Valto muisteli äskettäin, että Ollin setä Esko oli 50-luvulla Pirttiselän Vauhdin hirmulyöjä, jolle passeja jakeli kauppias Tahvo Turusen 155 senttinen Vilho-poika. Vilho taas pelaili vielä ikämiehenäkin Ruotsin lentopallosarjassa toiseksi ylimmällä sarjatasolla.

Jalkapallossa Kärkkäälän kylän suurin tähti on 80-luvun HJK:n Pekka Onttonen, joka on lähtöisin Heinäselästä. Pekka muuten oli se helsinkiläisten porukan kovahermoisin mies, joka yleensä ampui joukkueen rangaistuslaukaukset. Pekka ei ole ainut palloileva Onttonen; ainakin joskus Suonenjoella järjestettiin jalkapallo-ottelu Onttoset vastaan muu Suonenjoki. Ja tietenkin Onttoset voittivat.

 

Lahjakasta heimoa

 

Manne-TV:n innoittamana kerroin Gunnarille, että työkaveri oli Ruotsin laivan karaokessa törmännyt mustalaismieheen, joka ei osannut laulaa. Gunnar ei pitänyt asiaa mahdollisena, mutta jos se sitten jostain merkillisestä syystä sattuisikin olemaan mahdollista, niin onhan se suuri häpeä koko heimolle.

Erään legendan mukaan mustalaiskansan esi-isät olivat intialaisia musikantteja, jotka Persian hallitsija kutsui maahansa, mutta myöhemmin karkoitti mierontielle. Tämä olisikin hyvä selitys sille, että maamme 10.000 hengen romaniväestöstä löytyy niin paljon musikaalista lahjakkuutta.

Romaniverta virtaa ainakin lukuisissa iskelmätähdissä. On Olavi Virta, Anneli Sari, Taisto Tammi, Markus Allan, Rainer Friman, Serppo Hanski, Anna Hanski, Remu Aaltonen, Viktor Kalborek, Hortto Kaalot, Pelimannet ja mitä kaikkia heitä nyt onkaan. Heinolalainen romanityttö muistaakseni sukuniemltään Valentin, kävi joissakin Euroviisuissa ja ihan yhtä hyvällä menestyksellä kuin monet muutkin suomalaiset - tosin tämä tyttö ei kovan paikan tullen tainnut muistaa ihan kaikkia laulun sanoja. Taidemusiikkipuolelta tiedän oboensoittaja Aale Lindgrenin.

Lisäksi tunnetuista näyttelijöistä Anneli Sauli ja Yrjö Tähtelä ovat romanitaustaisia eikä Tarmo Manninkaan mummo osannut varmuudella sanoa, oliko Tarmon vaari mustalainen vai venäläinen. Kirjallisuuspuolella ovat Veijo Baltzar sekä Kipa Lumberg, joka on myös kuvataiteilija ja laulaja ja taitaapa Hannu Salamankin esi-vanhemmista löytyä romanigeenejä.

Hämmästyttävää menestystä löytyy myös urheilusaralta. Ravimiehethän ovat tietenkin tummia, mutta varsinkin kamppailulajit näyttävät heille myös sopivan. Nyrkkeilynystävät luulevat, että Olli Mäki on ainut MM-kehään yltänyt suomalainen ja kokkolalainen, mutta myös toinen kokkolalaislähtöinen kehätyöläinen on noussut MM-otteluun. Raskaan keskisarjan mies, Ruotsin kansalaiseksi siirtynyt Leif Keiski, otteli muutama vuosi sitten maailmanmestaruudesta, mutta ikävä kyllä eräs yrmeäilmeinen neekerinuorukainen paljasti nopean ja taitavan Leifin olevan ns. lasileuka.

Raskaansarjan suomenmestaruusottelussa Kuopion Jari Markkanen ei pari vuotta sitten pärjännyt Allan Grönforssille ja mainittakoon, että nykyinen Euroopanmestari Amin Asikainen (sukujuuret Tuusniemellä Savossa ja Marokossa) ei amatööriaikoinaan pärjännyt Riku Lumbergille, joka on nykyään maamme ensimmäinen romanipoliisi. Amin Asikainen on muuten edellisen jutun kuvassa esiintyvän Gunnar Baltzarin vaimon siskonpoika.

Amerikassa on valkoinen mies pannut neekerit juoksemaan pikamatkoja ja uskoisin, että meillä kannattaisi ainakin kokeilla, millaisia pikapinkojia löytyy kaalojen joukosta - ainakin hitaan savolaisen silmään romanit vaikuttavat huomattavan ripeäliikkeisiltä ja rennoilta - rentoushan on pikajuoksijalle tärkeä ominaisuus.

Rentoudesta puheen ollen vallan järkytyin, kun kuulin, että Rainer Friman, joka vaikuttaa erittäin fiksulta ihmiseltä, on sairastunut työuupumukseen. Olen aina luullut, että se on vain meidän valkolaisten sairaus.

 

Se oli Gunnar

Kävin Gunnar Baltzarin kanssa Kakkisella. Ylemmässä vastavaloon kaikkien kamerataiteen sääntöjen vastaisesti kuvatussa otoksessa Gunnar seisoo Ullan rannalla. Taustalla häämöttää Kakkinen, jonka jäälle Gunnarin sukulaisia paleltui 30-luvulla.

Kärkkääläisillä ei tunnu olevan tarkkaa tietoa tapauksen kulusta eikä myöskään Gunnar pystynyt asiasta paljoa kertomaan. Sen hän tiesi, että Baltzarit yrittivät yöpyä Kakkisen takana eräässä Airakselan talossa, mutta joutuivat lähtemään yönselkään ja hevonen väsyi Kakkisen kohvaiselle jäälle surullisin seurauksin.

Gunnarin takana häämöttää Töyrsuar. Olen ei-savolaisilta kysellyt, mitä he luulevat nimen takoittavan, mutta muukalaiset eivät ymmärrä selvää savoa. Töyrsuaressa (siis tietysti Teerisaaressa) väijyivät kylän miehet ennen töyriä ja väitetään, että saaren puiden latvoista vieläkin näkee, että niitä on haulikoilla tasailtu.

Alemmassa kuvassa Gunnar seisoo Kakkisen Ollin mökin edessä. Tämän blogin alkupuolella on kuva samalta paikalta noin vuodelta 1910 ja siinä Kakkisen Olli seisoo vaimonsa kanssa isorokkoon kuolleiden poikiensa arkkujen ääressä ( <http://www.kolumbus.fi/koivistoiset/valokuva9.html> ). Jo lähes 100 vuotta sitten mökki näytti ikivanhalta, joten se lienee parisataavuotias.

Kerrotaan, että Kakkisen Olli ei tullut romanien kanssa juttuun ja kerrankin hän pysäytti haulikolla pihalleen karauttaneen seurueen tiedustelemalla, että "onko näitä ennen tapettu". Tällä kertaa ei Olli tullut seuruettamme häätämään, vaikka kerrotaankin hänen luvanneen, että kuoltuaan hän vielä palaa talaisin saloilleen.

Oman orren alle

Harmittaa kun en ole vieläkään palauttanut Martti Rytköselle häneltä lainaamiani Kalle Rytkösen kronikoita, mutta viivästyskorkona hän on vielä saapa alla olevan runon, jonka Pöngän Veikko (Matilainen) äsken lahjoitti. Runon Kalle esitti Maalaisliiton Suonenjoen Kärkkäälän paikallisosaston uuden talon tupaantuliaisjuhlassa 22.9.1935.

Tämä Korkeaharjun talo oli käytössä kolmisen kymmentä vuotta ja sen hirret päätyivät Männikössä sijaitsevan maamiesseuran talon rakennustarpeiksi. Veikko Matilaisen antama teksti on kopio varmaankin 70 vuotta vanhasta lehtileikkeestä ja siitä on ajanhammas syönyt palasia. Niinpä otan valtuudet ja täydennän tekstiä arvaamalla muutaman sanan.

OMAN ORREN ALLE

Arvoisa ylleisö on jo nähnyt ja kuullut

vaikka aikaisemmin ei toeks`sitä luullut

että osastomme on piässyt oman orren alle,

enää kulukee ei tarvitse kaikkialle,

Ennen kun kulettiin talosta talloo

ja huoneita pyyvettiin kun armopalloo,

niin väkisin tul`mieleen oma tupa,

johon kokkoontua aina ois lupa.

Ja mikäpäs siinä, kun tuumat tukkoon

ja sellainen piätös lyötiin lukkoon,

että mualaisliittotalo tehhään Kärkkäälän kyllää,

Korkeeharjulle, mäille yllää.

Valittiin osastolle toimikunta,

jonka toimesta nähty ei pelekästään unta,

vua innolla alako asijata ajjaa,

sekä kentälle mittailla tontille rajjaa.

Ja hetihän se alako talon teko,

hirsien kuato ja niihen veto.

Niitä tul` lahjaks ja niitä pit ostoo

ja niinpä alettiin seiniä nostoo.

Ja kun neuvoa piettiin muutamat illat,

niin suatiinpa vielä katto ja sillat.

Ja viimeksi vielä uunit ja muut,

jotta talavella pyssyy lämpösnä luut.

Olihan siinä vaivoo ja huolta,

kun niukasti ol sitä rahanpuolta.

Monasti ol kassyörin hiki pinnalla,

kun se tink` talon tarpeihen hinnalla.

Tuottihan se osastolle vähäv verran pelekoo,

kun rakennushommassa tul` hiukan velekoo.

Vuan pyrkimys ois tässä koittoo jaksoo

ajan kanssa vähin erin pois ne maksoo.

Näin osastolle tul` talo oma,

joka ulukoo ja sisältä on kokolailla soma.

Tiällä passoo nyt juhlat ja

kokkoukset pittee,

tiällä alakaa mualaisliittoaatteet ittee.

Koulukuva

Tässäpä Kärkkäälän alakansakoulun oppilaat noin vuodelta 1953. Luulin aluksi, että opettaja on Irja Miettinen (myöhemmin Turtiainen), mutta onneksi Martti Rytkönen oikaisi ja kertoi, että Hilja-Kustaava Vainikainenhan siinä onkin. Vainikainen aloitti koulun opettajana tietääkseni jo vuonna 1910, joten hän lienee kuvassa kuusikymppinen, vaikka näyttää paljon nuoremmalta. Mutta keitäpä ovat muut. Kuva on Martti Rytkösen kokoelmista, joten luultavasti ainakin hän itse on esiintyy kuvassa mitä suurimmalla todennäköisyydellä.

Hilja-Kustaavan seuraaja Irja Miettinen lienee tullut kylän alakoulun opettajaksi 50-luvun alussa. Hän oli yksinhuoltajaäiti ja koulun johtokunta on osoittanut valinnassaan merkittävää vapaamielisyyttä. Nimittäin ainakin opettajatar Ilona joutui Hämeessä ylitsepääsemättömiin ongelmiin pelkästään sen vuoksi, että Niskavuoren Aarnen sukset nähtiin yömyterissä nojallaan Ilonan hallinnnoiman opetustilan seinää vasten.

Tähän Niskavuori-elokuvaan liittyy muuten ainut elokuvarepliikki, jonka muistan ulkoa ja se kuuluu näin:

Ilona: "Mutta Aarne, sinullahan on vaimo ja lapset."

Aarne: "Vain lapset… se nainen… se nainen on minulle vieras

Kyrmyniskat

Kerran kesässä täytyy käydä perinteisellä mato-ongella. Hyvin nousi siltä Petäisen ainoalta luodolta, jolla joutsen perinteisesti pesii, kyrmyniska-ahvenia. Sellaisia voi voissa paistaa ja syödä hyvällä ruokahalulla. Sen parempaa kalaruokaa ei taida ollakaan. Toivottavasti joku vielä äityy perustamaan ahvenravintolan nieltään Kyrmyniska-ahven, muikkuravintola Sampo jo Kuopiossa onkin.

Markku Pölösen elokuvassa Koirankynnenleikkaaja on kohtaus, jossa kämpän messiashahmo, jota esittää Taisto Reimaluoto, onkii pilkillä koko jätkäporukalle kunnon ahvenaterian. Eikä sen onnellisempia ihmiskasvoja ole nähty ennen elokuvan historiassa. Elokuva kertoo sodanjälkeisestä Suomesta, jossa ei juuri roklattu ruoan suhteen.

Taisto Reimaluoto on muuten taustaltaan Kärkkäälän Sikasia ja Sikasen Pekan veljenpoika. Harmi, että perinteinen sisäsavolainen sukunimi on pitänyt mennä muuttamaan. Muistaakseni Taiston mummo oli omaa sukuaan Bovellan ja Bovellanhan se elokuvamies Edvin Lainekin oli alkujaan. Ja kun tarkkaan katsoo, on Taistossa ja Edvinissä paljon samaa näköä.

 

Mahoton haukijärvi

Kävinpä taas Petäisellä kalassa. Vedin vähän uistinta. Sain seitsemän pienehköä haukea. Kolme oli kiloisia ja loput puolenkilon tuppeja. Olin heittänyt veteen myös kaksi isävainaan peruja olevaa katiskanjäännöstä. Yllätys oli, että toinen oli tyhjillään. Toisessa oli hauki, joka jollain ihmeellä oli työntynyt kääpiökatiskaan. Liikkumaan se ei siellä mahtunut.

Vaaksamitalla se oli noin 80 senttinen. Kun 40 senttinen painaa puolikiloa, niin kaksi kertaa sen mittainen painaa tietenkin kahdeksan kertaa enemmän. Siis kun kalan pituus, leveys ja korkeus tuplaantuvat, niin tilavuus kasvaa potenssiin kolme. Laskin kalan lihomaan, koska se oli täysin kunnossa. Otan sen sitten kymmenkiloisena.

Suurin Petäisestä saatu hauki on painanut 14,5 kiloa; saman suuruisia ovat muuten olleet Vehmaan ja Kakkisen isoimmat pedot. Se lienee jonkinlainen maalaishauen rakenteellinen yläraja. Todennäköisesti Rastista, joka on kylän suurin järvi, on saatu vähän koukkaampia, mutta niistä minulla ei ole tietoa.

Esi-isät eivät juurikaan vetäneet Petäisen pohjoispäässä uistinta, koska järvi on syvimmilläänkin alle kaksi metriä, oikeastaanhan se ei ole järvi, vaan kosteikko. Muistelen kerrotun, että vaarini sai 30-luvulla jonkinlaisen tupen, mutta vielä 60-luvulla järven ennätys oli Suhosen Antin katiskalla saama reilu kuusikiloinen.

Sodan jälkeen järvi silloisen muodin mukaisesti laskettiin ja se taisi sotkea kalakannan perusteellisesti. Itse sain virveliharrastusta aloitellessani pikkupoikana reilun kiloisen jänkäkoiran enkä tiedä, että muutkaan olisivat pyytäneet sen isompia.

Parikymmentä vuotta sitten Petäisen pintaa taas nostettiin ja samalla kasvoivat myös hauet. Isäni sai jo seitsemänkiloisia ja oma ennätykseni on 7,7 kiloa syyskuulta 2005. Se kala tuli täysin ongelmitta ja kaappasin sen kädelläni veneeseen. Muutama minuutti myöhemmin iski seuraava, jota väsytin tunnin verran ja illan pimetessä koitin sen saada ylös väkisin. Ja tietenkin siima katkesi, kuten asiaan kuuluu. Totesin jälkeenpäin siiman olevan täysin laho. Olin saanut siimasta syvän haavan peukalooni, virvelin kela oli täynnä verta ja epäilen, että siima ei kestä vereentymistä.

Aikamiestä lapsettaa

Päätin ryhtyä herraksi ja hankin perhokalastusvälineet. Koko setti maksoi Lidlissä 29,90 €. Yleensä nämä laitteet maksavat kymmenisen kertaa enemmän. Mainittakoon, että myös toiset herrojen vehkeet eli Lidlin golf-setti, maksaa suunnilleen saman verran. Hankin vielä sellaisetkin ja menen jollekin heinäpellolle treenaamaan, kunhan seipäät on korjattu pois. Herrana olo ei välttämättä maksa kohtuuttomasti.

Menin Petäisen siltarummun päähän ja viuhautin perhon veteen. Noin sekunnin kuluttua jostakin liejun ja risujen seasta iski särki koukkuun kiinni. Se oli elämäni suurimpia eräelämyksiä. Sain kaikkiaan neljä särkeä ja neljäsataa varmaa nykäisyä. Perho näyttää olevan Kärkkäälän särjille uusi ja houkutteleva asia.

Tosin mato-ongella saalis olisi ollut moninkertainen. Toivottavasti kukaan ohiajaja ei minua tunnistanut uuden harrastukseni parissa. Vähän yksirivisen maineen saa vähemmästäkin. Ja onnekseni isävainaani ei tarvinnut tätä nähdä, miten aikamiestä lapsetti.

 

Petäinen ja kalajuttu

Loman alku on mennyt metsä- ja maatöissä. Vihdoin eilen pääsin puolilta päivin Petäiselle uistimen vetoon. Sousin Pitkä-Petäisen pohjoispään noin 2,5 km edestakaisin, aikaa meni noin tunti. Sain viisi haukea, joista kolme oli noin kiloisia ja kaksi pientä tuppea sekä 300 ja 200 grammaiset ahvenet.

Tämä keskellä heinäkuista päivää, jolloin oikea kalamies ei edes yritä, koska tyhjän saa tekemättäkin. Ja heinäkuullahan hauella ei ole edes hamapaita uskoi vanhakansa, joten sen ei pitäisi olla syönnillään. Petäinen on valehtelematta maamme ellei peräti koko Pohjoismaiden paras kalavesi ja vaikka mukaan otettaisiin myös kasvatusaltaat.

Eläinsuojelullisista sysitä käytin yksikoukkuista punamatoista jigiä, jolla ei edes oikeiden kalamiesten mukaan pitäisi voida uistella kuten yleensä uistellaan. Yksikoukkuinen jigi on sikäli hyvä laite, että se ei yleensä kohtuuttomasti revi saaliskaloja, vaan ne voidaan tarvittaessa vapauttaa takaisin veteen.

Tosin usein se ainut koukku on lävistänyt hauen silmän ja ymmärrän täysin kettutyttöjä, jotka pitävät minua ihmishirviönä. Jos hauki osaisi kiljua tuskasta, luopuisin heti tästä harrastuksesta. Kuten moni on näköjään jo luopunut. Koko järvellä näkyi olevan vain yksi Askolan Ollin katiska. Nykyajan ihmiset ostavat ruokansa mieluumminkaupasta valmiiksi siivottuina ja sitä paitsi joka toinen alkaa olla allerginen kalalla ja kaikelle muullekin.

Muuten Karjalassa rajan takana on kahdeksan kertaa vähemmän allergiaa kuin meillä, vaikka geeniperimässä ei pitäisi olla suurta eroa. Elintason tuoma liika siisteys on suuri ympäristöongelma maassamme. Ihmisen immuunijärjestelmä kaipaa toimintaa ja jos sillä ei ole oikeita taudinaiheuttajia torjuttavana, etsii se vastustajakseen vaikka kalaruoat.