Lisää kirja-arvioita


15. KATUVAINEN HIIHTÄJÄ

    Suomen Hiihtoliiton johtajien toiseksi pahin painajainen on toteutunut. Pahin olisi se, että jos 70-luvun suurhiihtäjä Juha Mieto tulisi uskoon ja kertoisi kaiken. Nyt on sen ajan toiseksi paras hiihtäjä tullut uskoon ja kertoo paljon, mutta ikävä kyllä ei tarpeeksi.

    Arto Koiviston lapsuus oli tyypillinen entisajan urheilijan lapsuus aikana, jolloin hyvinvointivaltiota ei vielä ollut. Lapsia perheessä oli peräti 13 ja omaa maata ei pienviljelijä isällä ollut kuin pieni pläntti. Nälkää ei 1947 syntynyt Arto enää nähnyt, mutta kovaan ruumiilliseen työhön ja sodassa hermonsa menettäneen isän kovaan kuriin hän tottui pienestä pitäen, joten huippu-urheilijan askeettinen elämä sopi sitten myöhemmin hyvin. Irtiottokykyä ja näyttämisen tarvetta pojalla oli tarpeeksi.
    MORAALIA EI MIETITTY
    Näyttämisen tarvetta lisäsi myös kokemus hiihtouran alkuvaiheilta. Kun Arto Koivisto vuonna -72 päätti tulla huippu-urheilijaksi, hän kyseli silloiselta päävalmentaja Immo Kuutsalta treenausohjeita. Kuutsa ilmoitti kuitenkin, ettei hänen aikansa ikävä kyllä riitä kaikentasoisten urheilijoiden valmentamiseen. Pari vuotta myöhemmin Koivisto oli maailmanhuipulla ja vuonna -76 hän voitti olympialaisista pronssia.Kultaa ei tullut, koska hän joutui väistämään ladulle eksynyttä kisaturistia. Viestinhiihdossa Suomi ja Koivisto saivat sitten hyvityksen.

    Siihen aikaan noustiin nopeasti huipulle. Kirjassaan mies avoimesti myöntää, ettei ilman hormoneja ollut mahdollisuutta maailman terävimpään kärkeen Siinä ei kauaa moraalin kanssa painittu, oli valittava joko tai. Ja kun verta työnnettiin muutama pussi suoraan suoneen, niin kyllä siitä hyötyä oli, kovempi potku löytyi kummasti. Nyt uskoon tullut Koivisto katuu ja arvelee, että olisi niille verille ollut tärkeämpääkin käyttöä. Hän tunnustaa, että oma kunnianhimo ajoi järjen edelle ja sanoo kirjassaan lopuksi, että antakaa anteeksi jos voitte.

    Kirjan ilmetty puute on, ettei Koivisto alan asiantuntijana kerro yksityiskohtia 70-luvun valmennuksesta. Olisi mielenkiintoista tietää, montako 400 gramman pussia verta uskallettiin läpeensä treenattuun mieheen pumpata, ennen kuin kohteen pelättiin poksahtavan halki. Kuusamon silloinen kunnan lääkäri tutki tieteellisessä mielessä asiaa, mutta hän ei lisäverestä saanut hyötyä, koska  uskalsi pumpata suoneensa ainoastaa kaksi pussillista. Ilmeisesti kestävyysurheilijat ottivat siihen aikaan suuria riskejä, koska EPO-hormoni ei vielä olut käytössä.
    HIIHTOLEIREILTÄ PARISUHDELEIREILLE
    Eniten Koivisto kuitenkin katuu vaimonsa puolesta, joka sai miehensä huippu-urheiluaikana kärsiä tämän syrjähypyistä, Koivisto myöntää olleensa melkoinen häntäheikki ja siemenlinko. Sikäli nykyajalle epätavallista, että hän todella itse kärsi asiasta. Ilmeisesti Keski-Pohjalaisen kylän pyhäkoulutunnit jättivät jälkensä miehen mielensopukoihin. Niinpä ei ihme, että kilpauransa jälkeen Koivisto alkoi huippu-urheilijan ehdottomuudella vaalia parisuhdettaan ja hiihtoleirit vaihtuivat seurakunnan ihmissuhdeleireihin. Hiihtopiireissä uskotaankin, että miehellä oli niin paljon tunnustettavaa, että monta leiriä siihen tarvittiinkin. Mies itse myöntää, että dopingaineet muuttivat käyttäytymistä ja ilmeisesti hänen poikkeuksellinen vireytensä naisasiassa selittyy osittain sillä.

    Kaikki kunnia Koiviston avoimuudelle; nykyisenä vapaamielisyyden aikana lukija voi hetkeksi pysähtyä miettimään aikamme elämäntapaa. Perheinstituution hajoamisella saattaa olla tulevaisuudessa hyvinkin dramaattinen merkitys maailman menolle. Koivisto antaa iloisella ja jopa huumoriin taipuvalla kristillisyydellään ihan sympaattisen kuvan itsestään ja varmasti miehen uskonnollisilla pohdinnoilla on vankka logiikka, vaikkakaan se ei uskonnottomalle lukijalla välttämättä  avaudu.

    Joku kyynikko voisi esimerkiksi väittää, että jos joku todella eettinen kristitty, kuten nyt vaikka esimerkiksi Terho Pursiainen, olisi lykkinyt dopattuna pronssia ja kultaa olympialaisissa, todistaisi hän katumuksensa syvyyden luovuttamalla mitalinsa sekä vääryydellä hankitut rahansa sille, joka rehellisyyttään hänelle kisassa hävisi. Paljon mahdollista, että esimerkiksi vaikkapa sijalta 47 saattaisi vuoden - 76 Insbruckin olympialaisista löytyä puhdas ja rehti kilpailija.

Arto Koivisto: Elämäni ladulla
Uusi Tie 2001, 173 s.


16. HAAVIKKO TYKKÄÄ HALOSESTA

    Paavo Haavikolla ei mene hyvin. Kansanäänestyksessä todettiin, että kymmenen vuoden takainen maamme kakkosälykkö on pudonnut sijalle ynnä muut. Sitä paitsi maassamme oli ennen kolme virallistettua toisinajattelijaa eli Jouko Turkka, Pentti Linkola ja Paavo Haavikko. Nyt on enää kaksi, sillä Haavikkokin on integroitu systeemiin. Mies on julkaissut kirjan preidentti Tarja Halosesta ja hän on aivan lääpällään. Kriittisen älykön maineestaan Haavikko olisi pelastanut edes osan vaikkapa sillä, että kirjassa olisi pohdittu sitä, että tarvitseekö kehittynyt demokraattinen valtio todella poliittista valtaa käyttävää presidenttiä. Eikö presidentti-instituutiosta ole ollut jo niin paljon harmia, että siitä olisi aika päästä eroon?
          Kirjasta ilmenee, että ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa on demokraattisessa vaalissa valittu valtionpäähenkilöksi täydellinen ja virheetön ihminen. On selvää, että Halonen on harvinaisen hyvä ihmiseksi ja varmasti erinomainen presidentti, joka koko sydämestään on kansamme huono-, kova-, vähä- ja heikko-osaisten asialla. Ja kauniskin hän on.  On kuitenkin vaikea uskoa, etteikö hänestäkin löydy edes jotain kielteistä, jos oikein tikulla kaivelisi.  Jos Haavikko kriittisen tikulla kaivelun jälkeen olisi  keksinyt edes yhden kielteisen piirteen, niin  se olisi pelkästään myönteistä Halosen kannalta. Hyvät ihmiset ovat todella ärsyttävän tekopyhiä. Jäämme mielenkiinnolla seuraaamaan tapahtumien kulkua.
    KOSTON TUNTUA
Ehkä ensimmäinen tahra Halosen kuvaan saatiin Suomen Pankin johtaja ratkaisun yhteydessä. On tietenkin selvää, ettei kansamme enää tarvitse Suomen Pankin kaltaista massiivista laitosta kaikkine isopalkkaisine johtajineen eikä moni rehellinen veronmaksaja ole erityisen ihastunut Esko Ahoon tai Ilkka “Isokynä” Kanervaan, mutta sivistynyt ja lempeä presidentti ei olisi häpäissyt kilpailijoitaan, kuten hän nyt teki. Ehkä hän olisi jo ennen hakuprosessia voinut viestittää pojille, ettei heidän nyt kannata nolata koko kansan silmissä itseään. Tosin kansan enemmistö, joka aivan aidosti inhoaa kumpaakin veikkoa, taputti villista karvaisia kouriaan prosessin päätyttyä; kerrankin oli herroille näytetty. Mutta se on populismia se.
          Kolme asiaa  kannattaa kuitenkin huomioida Haavikon presidenttikirjasta. Haavikon mukaan Neuvostoliiton romahdus ei yllättänyt maailman parasta eli Suomen sotilastiedustelua. Se oli jo laskenut, että niin tulee käymään. Oliko todella niin? Kirjassa kerrotaan myös, että Venäjän lähi vuosikymmenien vahvan miehen Vladimir Putinin veli kuoli nälkään piiritetyssä Leningradissa. Tämä tieto kannattaa kaikkien Karjalan palauttamisesta haaveilevien kätkeä sydämiinsä ja pohtia sen merkitystä hiljaa mielessään. Lisäksi ihmisoikeuspolitiikassa kunnostautunut Tarja Halonen sai Kiinan edustajalta sellaiset terveiset, että Kiina pitää suurimpana ihmisoikeutena sitä, että ihmisillä on ruokaa eikä se tule hyväksymään, että joukko hulinoitsijoita vaarantaa tämän ihmisoikeuden. Kanta, jota on tietenkin mahdotonta hyväksyä, mutta ymmärrettäköön ja mietittäköön tätäkin asiaa.
    SAVON HALOSIAKO?
    Kansan syviä rivejä kiinnostavaa asiaa, eli presidentin sukupuolielämää, Haavikko valottaa sen verran, että au-lapseen päätynyt suhde ajautui eroon, koska tuleva presidentti ei hyväksynyt lapsensa isän boheemia taiteellisuutta. Kaipa asian voi noinkin hienovaraisesti ilmaista. Ennen kuitenkin  juopot olivat  juoppoja ja huijarit huijareita. Nyt on vain sosiaalisesti työrajoitteisia henkilöitä ja konsultteja. On muuten hämmästyttävä asia, miksi yleensä hyvin  kunnolliset naiset rakastuvat renttuihin.  Miksi  kunnollisista miehistä ei kukaan liiemmälti näytä tykkäävän? Tasapainottaako luonto jotenkin asioita.
           Vielä sekin puute Haavikon teoksessa on, ettei hän seikkaperäisesti selvitä myöskään presidentin itsensä isäkysymystä. Tästä asiasta ei ole liiemmälti julkisuudessa puhuttu. Olisi mielenkiintoista sukututkimuksen kannalta tietää, oliko maailman turuille kadonnut isä Savosta, Suonenjoen pitäjän Halolanmäen kylän Halosia, sillä saman kylän Tuomas Kekkosen jälkeläiset ovat myös kunnostautuneet Suomen poliittisessa elämässä. Presidentti Kekkosen sukututkimusta ei tosin ole näyttävästi julkistetttu, koska sen kerrotaan  paljastaneen huomattavan joukon juoppoja, varkaita ja huoripukkeja. Savon suuntaan Halosen yhdistää ainakin nenän muoto. Samankaltaisella nenälaitteella ovat varustetut myös muut suuret savolaispoliitikot eli Paavo Lipponen, Seppo Kääriäinen ja Erkki Liikanen. Sen sijaan kaikkein tunnetuin savolaistaustainen poliitikko eli Rikhard Nixon kantoi huomattavasti kapeampirakenteista haistinta. Nixon, kuten kaikki varmaan tietävät, oli alunperin Kiuruveden Nikkisiä.

Paavo Haavikko: Tarja Halosen tarina
Art House 2001, 331 s.



17. HALME EI TYKKÄÄ HALOSESTA

    Tony Halme on niin  lahjakas ihminen, ettei hänen  kaikki lahjakkutensa mahdu miehen valtavaan ulkokuoreen, vaan se pulppuaa jatkuvana virtana ulos. Nyt mies on julkaissut kirjan, joka ei käsittele pelkästään nyrkkeilyä, vaikka on siinä sitäkin. Tosin Halme lienee verbaalikkona huomattavasti lahjakkaampi kuin nyrkkeilijänä, mutta kyllä hänellä on huomattavia saavutuksia kehätyöläisenäkin.
     Näistä merkittävin on Suomen mestari Mika Kihlströmin tyrmääminen. Eikä vastus ollut mitenkään väheksyttävä, sillä ainakin eräässä kapakassa Kihlströmin rauhoittamiseen tarvittiin kymmenen poliisia ja poliisikoira. Maamme nyrkkeilyurheilu näyttääkin olevan saavuttamassa vähitellen kansainvälisen tason, sillä runsaat 40 vuotta sitten tarvittiin silloisen maaimanmestari Sonny Listonin taltuttamiseenkin vain seitsemän poliisia.
    Väheksyä ei sovi sitäkään, että Halme selvisi neljä erää otelleessaan entistä maailmanmestari vastaan. Tämä tapahtui paheellisessa ja intohimoja kuohahtelevassa Kuopion kaupungissa, jossa vastaan asettui muutaman vuoden takainen palomiesten ja poliisien maailmanmestari Jari Markkanen. Tämä ei ole edes huonoin Markkasten kuudesta nyrkkeilevästä veljeksestä.
    SENAATTORI HALME
    Kirjasta voisi päätellä, että Halme on asettumassa eduskuntavaaliehdokkaaksi. Minkä puolueen edustajaksi hän aikoo, jää epäselväksi. Se onkin ainoa epäselvä asia miehen poliittisissa mielipiteistä. Julkisuudessa on povattu Ruotsalaista kansanpuoluetta.  Halme esittää kirjassaan kuitenkin  ajatuksen, että somalit olisi siirrettävä Ahvenanmaalle ja vastaavasti saaren suomenkielinen väestö olisi palautettava takaisin mantereelle. Saattaa olla, että RKP:ssä Halmeella tulee olemaan ongelmia. Vaikeuksia saattaa hänelle tulla kyllä missä tahansa itseään sivistyneenä pitävässä puolueessa. Niinpä luultavasti mies esiintyy Helsingin vaalipiirissä perussuomalaisten ehdokkaana. Siellä hän kerää niiden  työttömien ja koulunsa keskenjättäneiden lyhythiuksisten nuorten miesten poliittisen kannatuksen, jotka uskovat olevansa parempaa rotua kuin ulkomaalaisten.
     Kirjassaan Halme esittelee kristallin kirkkaita ja selkeitä yhteiskunnallisia näkemyksiä. Halme on niiden  sotaveteraanien ja  vanhusten ystävä, jotka ovat tämän maan rakentaneet. Lisäksi hän haluaa puolustaa lähiöiden ulkomaalaisten  syrjinnästä kärsiviä vähäosaisia. Rikollisia, elintasopakolaisia sekä Tarja Halosta ja Erkki Tuomiojaa sekä muita kommunisteja hän vihaa. Heille hän lupaa maksaa ladan bensarahat, jotta nämä voivat välittömästi autoilla rajan yli. Minkä rajan, sitä Halme ei poliittisesti viisaasti mainitse. Jos hän tarkoittaa itärajaa, on siinä se vaara, että kommunistit  tutustuvat siellä todelliseen riistokapitalismiin ja palaavat entistä kovempina kommunisteina takaisin.
    Ainut kommunisti, jota Halme edes hieman arvostaa, on edesmennyt karu työläisnyrkkeilijä Tarmo Uuusivirta- vainaa, jonka hautamuistomerkin kuulemma muodostaa keppi, jossa lukee “Uusivirta - 1 X 2 m.” On surullista, että Uusivirta päätyi itsemurhaan eikä nyrkkeilyn ystävät pääse seuraamaan ottelua Uusivirta vastaan Halme. Se olisi vuosisadan kamppailu, jossa ratkaistaisiin kumpi on voittamassa, vallankumousko vaiko taantumus.
    PORTSARI HALME
    Halme inhoaa rehellisen veronmaksajan tapaan myös lihavaa ja röyhkeää virkamiesmafiaa, joka tekee mitä tykkää ja haistattaa paskat poliitikoille, ja se on täysin pullasorsapoliitikkojen oma syy, korostaa Halme ja jatkaa, että virkamiehet pitää panna kiertoon! Onhan se nyt helvetti, että liikenneministeriöönkin pääsi joskus 60-luvulla pesiytymään päälliköiksi kymmeniä baskeripäisiä ja pujopartaisia polkupyörällä ajavia kommunisteja, jotka kykkii siellä vieläkin polttamassa piippua ja vaikeuttamassa kaikin käytettävissä olevin keinoin miehekkäiden yksityisautoilijoiden elämää.
    Myös epärehellisiä poliitikkoja Halme vihaa. Kirjasta saa sen kuvan, että hän tulee entisenä portsarina asettumaan eduskuntatalon ovelle ja päästämään ainoastaan rehellisiksi katsomansa poliitikot sisälle. Tästä saattaa seurata se ongelma, ettei eduskuntaa saada päätösvaltaiseksi. Kansanedustaja Halmeen poistaminen istuntosalista tulee ilmeisesti olemaan huomattavasti työläämpää kuin hänen ilmeisen aatteellisen esikuvansa Veikko Vennamon.
    Halme on todella hervottoman hauska humoristi. Miehessä yhdistyy kirjailija Mauri Sariolan koko ja  yhteiskunnallinen ajattelu sekä  muusikko Remu Aaltosen hiuslaite ja verbaalinen lahjakkuus. Kirja on kirjoitettu riemastuttavalla tajunnanvirtatekniikalla ja se kilpailee hauskuudessa samassa raskaassa sarjassa viime kesänä ilmestyneen entisen kokoomusnuoren Ilkka Murroksen “Vallankumous ja sen toteuttaminen modernissa yhteiskunnassa”-teoksen kanssa. Senkin otti moni tosissaan, vaikka kirja oli tarkoitettu parodiaksi kuten myös Halmeen teoksessa toivottavasti on kysymys. Vaikea uskoa, että Halme ihan tosissaan on sitä mieltä, mitä hän väittää olevansa; tai sitten hän on otellut muutaman erän liikaa.
     Lisäksi Halmeen hengentuotteessa on hauskaa, että tuhansien päähän kohdistuneiden iskujen jälkeenkin mies hallitsee vielä yhdys sanat, ja välimerkit, jotka kokeneellekin kirjallisuuden harrastajalle ovat vaikeita ja välillä suorastaan ylitsepääsemättömiä.

Tony Halme: Tuomiopäivä
Gummerus Oy 2001, 203 s.


18. YYA-SOPIMUKSEN MUISTOLLE ELI BREZNEVIN IKÄVÄ

    Harva kirja on saanut Suomen tiedotusvälineissä yhtä tyrmäävää vastaanottoa kuin Vladimir Fjodorovin muistelmateos NKP:n Suomen osastolla 1954-1989. Fjodorov hoiti Suomen asioita Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen NKP:n keskuskomiteassa vuosina 1954-1989 ja toimi Suomessa lähetystöneuvoksena seitsemän vuoden ajan.  Hän siis lienee yksi parhaiten Suomen asioista perillä oleista neuvostovirkamiehistä.
    Fjodorov on taustaltaan luonnollisesti korkeaa vanhan vallan ajan eliittiä ja hän tarkastelee historiaa ns. pysähtyneisyyden ajan näkökulmasta. Suomalaisille on varmasti hyödyllistä perehtyä myös tähän ajattelutapaan, tiedä vaikka sille vielä on käyttöä. Putin alkaa nimittäin muistuttaa entisten aikojen Neuvostojohtajaa. Hänen seinälläänkin väitetään oleven Stalinin kuva.
    DYNAAMINEN KANSANTALOUS
    Pysähtyneisyyden aika ei ollut Fjodorovin mielestä pysähtyneisyyden aikaa, vaan kansantalous marssi kohinalla kohti uusia saavutuksia. Tosin ongelmiakin oli.  Asevarustelu nieli ainakin neljänneksen kansantuotteesta ja ns. tähtien sota-hankkeeseen vastaaminen osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi. Myös kansainvälisten suhteiden hoitaminen maksoi. Esimerkiksi itänaapurimme osti maastamme laivoja kymmenen kertaa kalliimmalla, mitä niiden valmistaminen olisi omilla telakoilla tullut maksamaan. Eihän mikään kansantalous sellaista kestä, varsinkin jos ystävyys myös muiden liittolaisten kanssa oli yhtä kallista.
    Fjodorov kauhistelee aivan aiheesta Neuvostoliiton romahdusta ja Venäjän sen jälkeistä kehitystä. Putosihan maan bkt hetkessä lähes puoleen, miesten odotettavissa oleva elinikä laski yli kymmenen vuotta, rikollisuus rehottaa, Pietarissakin tuhannet katulapset asuvat viemäreissä ja esimerkiksi jostain Sortavalan kaupungista näyttää tulleen suomalaisten pedofiilien paratiisi. Tätä kehitystä tulee myös suomalaisten kavahtaa, sillä nöyryytetty suurvalta saattaa olla monella tapaa vaarallinen
    SALALIITTOTEORIA
    Kirjoittajan mielestä Neuvostoliiton romahduksessa oli kysymys salaliitosta.  Pääsyyllinen on Mihail Gorbatsov, USA ja CIA. Toveri Fjodorov lienee jättänyt marxinsa lukematta. Eiköhän parta-Kallen yksi oivallus ollut se, että tässä maailmassa valta ja vauraus siirtyy viimekädessä sille, joka tuottaa tehokkaimmin tavarat ja palvelut. Markkinatalous näyttää nykyään maailman laajuisesti ostavan äänestäjät puolelleen.
    Neuvostojärjestelmä rapautui myös sisältäpäin, kun uudet valtaeliitin edustajat eivät enää uskoneet asiaansa ja rauhanajan kasvatteina he olivat luojan kiitos niin lepsuja, että luopuivat niskalaukausten laajamittaisesta käytöstä valtansa legitimoimiseen. Lisäksi varmasti fiksuimmat eliitin edustajat myös ymmärsivät, että alaston kapitalismi tekee heistä todella rikkaita, koska paljon isännätöntä omaisuutta oli jaossa ensiksi ehtiville.
    Fjodorovin kirja on hyödyllistä luettavaa, sillä hänhän  on melkein oikeassa, vaikka historian tutkimuksessa ei pitäisikään jossitella. Kun elokuussa 1991 tankit tuotiin kaduille pelastamaan vanhaa valtaa, oli ne onneksi tarkoituksella jätetty vaille ammuksia. Jos panssareissa olisivat olleet paukut paikoillaan ja jos joku vaikka henkensä hädässä toiminut varusmies olisi kerrankin ampunut väkijoukkoon, saattaisivat Fjodorovin esittämät mielipiteet hyvinkin olla virallinen totuus myös nyky-Suomessa. Ja tietäisimme myös, että neuvostokansa ja varsinkin sen lapset rakastavat voittamatonta puna-armeijaa.

Vladimir Fjodorov: NKP:n Suomen osastolla 1954-1989
Suomentanut Kari Klemelä
Otava 2001: 334 s.


19. ELÄMÄN TARKOITUS VIHDOINKIN RATKAISTU

    Monet maailman kirjallisuuden historian suurteokset kertovat yhden päivän tapahtumista. Moskova-Petuski-runoelma pistää vielä paremmaksi. Tämä turhaan unohdettu neuvostokirjallisuuden helmi kertoo pahoin alkoholisoituneen, mutta ei täysin yksinäisen eikä täysin onnettoman Venitska Erofejevin parin tunnin matkasta paikallisjunassa Moskovasta Petuski-nimiseen lähiöön tapaamaan naistaan. Matkalla hän käy viinahuuruisia keskusteluja maailman katsomuksellisista kysymyksistä kanssamatkustajien ja  varsinkin enkeleiden kanssa. Tämä ei ole suomalaiselle lukijalle täysin uutta ja outoa, mutta meillä kylmien asemien yksinäiset miehet  yleensä seurustelevat vain pikku-ukkojen kanssa.
    Tärkeää Moskovan paikallisjunassa käytävässä polemiikissa on, että sitä lukiessaan satunnaiselle lukijalle intuitiivisesti paljastuu elämän tarkoitus, jota monet ovat turhaan yrittäneet ratkaista. Tai ainakin meidän suomalais-slaavilaisten kansojen elämän tarkoitus, joka kiteytyy ajatukseen, että koska tänne on kerran satuttu syntymään, täytyy sitten koettaa elellä ainakin jonkin aikaa. Germaanisilla ihmisen aikaansaannoksia korostavilla kansoilla lienee toisenlainen näkemys asiasta, mutta he eivät kykenekään ymmärtämään elämän irrationaalista puolta kuten esimerkiksi suomalaiset ja veljeskansamme venäläiset tekevät.
    Se erikoisuus tässä neuvostokirjallisuuden pikkujättiläisessä, on että se pakottaa poikkeuksellisesti myös mieslukijansa kirjaamaan ylös reseptejä. Ei tosin ruokareseptejä, vaan erilaisten korvikeainesekoitusten valmistusohjeita, joita toveri Erofejevin viinaakaipaava keskushermosto herkeämättä tuottaa.

Niinpä esimerkiksi “Kaanaan balsamia” valmistetaan seuraavasti:
denaturoitua spriitä         100 gr
pehmeänmakuista olutta         200 gr
puhdistettua pulituuria         100 gr
    
    Ihmisellehän suodaan vain yksi elämä, ja se on elettävä erehtymättä resepteissä, toteaa Venedikt Erofejev ja jatkaa, että niinpä onkin edessänne väriltään todella mustanharmaa neste, kohtuullisen väkevä ja vakaan aromin omaava. Kirjoittajan mukaan se ei ole edes aromi vaan hymni; hymni demokraattiselle nuorisolle.

    Jos Kaanaan balsamin nauttiminen on urheilukielellä vielä lähinnä verryttelyä, niin “Lutkan sisälmyksen” nauttimista suositellaan vain alan harjaantuneimmille ammattilaisille. Sen kemiallinen koostumus on seuraavanlainen:

Ziguli-olutta            100 gr
“Sadko - rikas kesti”-sampoota    30 gr
hilseenhoitotervaa        70 gr
jalkahikirohtoa        30 gr
syöpäläismyrkkyä        20 gr

    Edellä kerrottujen sekoitteiden ainesosia kannattanee tiedustella hyvinvarustetuista rautakaupoista ja kemikaliosta. Hankintojen suhteen epäröivien kannattaa muistaa, että kirjan päähenkilö vaikuttaa olevan suhteellisen onnellinen juopotellessaan ja myös tulevaa juopottelua suunnitellessaan. Samanlaisen tunnetilan toivoisi myös mahdollisemman monen itähämäläisenkin sekakäyttäjän saavuttavan.

Venedikt Erofejev: Moskova-Petuski
suom. Esa Adrian
Gummerus 1990: 166 s.

PS. Tämän kirjan teki TV:n kirjallisuusohjelmassa tunnetuksi nykyajan nuorison kovaäänistä ns. rocken roll-musiikkia esittävän Y.U.P.-yhtyeen keskeinen vaikuttajahahmo nimeltään Martikainen. Hän myös tiesi kertoa, että tämä teos jäi kirjailijan ainoaksi hänen varhaisen poismenonsa  johdosta. Epäillään, ettei kirjailija Erofejev ollut täysin perillä resepteistään eikä drinkkiensä terveydellisistä haitoista ja vaaroista.


20. MIKÄ EI OLE ELÄMÄN TARKOITUS

    Ulkoministeriön erikoistutkija Ilmari Susiluoto on jatkanut tittelinsä viitoittamalla tiellä ja julkaissut venäläistä huumoria käsittelevän kirjan, joka on kuvaavalta nimeltään “Lavea luonto”. Susiluodon edellinen venäläistä elämänmuotoa peilannut teos oli “Työ tyhmästä tykkää”. Sikäli Susiluodon kirjat ovat sikäli erikoisia kaskukokoelmia, että niistä löytyy jokunen ihan oikeasti hauska tarina. Lisäksi tämä jälkimäinen julkaisu myös kertoo sen, mikä ei ole elämän tarkoitus. Nimittäin elämän tarkoitus ei ole, että ihminen janoon kuolee.
    Huumoria ei pitäisi missään tapauksessa tieteellisesti selittää, sillä sen jälkeen ei enää mikään naurata. Kuitenkin alan tutkijat ovat sitä mieltä, että huumori on ihmiskunnan vanhin ja paras, mutta myös halvin terapia muoto, joka auttaa lajitovereitamme selviämään ahdistavissa tilanteissa. On sanottu, että mitä kiviemmät pellot, sitä rikkaampi huumora. Ehkä näin onkin, mutta ilmeisesti asia liittyy myös geometriaan. Siellä, missä suorakulmaa arvostetaan, asukkaat ovat tosikkoja, mutta suorakulmaa karttelevissa kulttuureissa nauru raikaa.
    Susiluoto ei olisi varmaankaan onnistunut, jos aiheena olisi ollut vaikka japanilainen, sveitsiläinen, saksalainen tai ruotsalainen huumori, mutta Venäjä on vieläkin supervalta; tosin ainoastaan huumorin alalla. Ilmeisesti myös venäläisten ja suomalaisten ovat joissakin asioissa samalla aaltopituudella. Molemmissa maissa perusasiat ovat sauna, viina, tummaleipä ja kesämökki, mutta myös musiikissa, kirjallisuudessa ja kuvataiteessa molemmilla veljeskansoilla on samanlainen maku.
    Huikeita erojakin kansoilla on. Kun viimeisimmän kansainvälisen tutkimuksen mukaan Suomi oli maailman vähiten korruptoitunein maa, löytyi itäinen naapurimme samoilta sijoilta Nigerian ja Indonesian kanssa. Uskoisin myös, että jos kansojen työmoraalia mitattaisiin, olisi ero myös huima. Nämä asiat ehkä lisäävät venäläisen huumorin suosiota maassamme. Kyllä meikäläinenkin haluaisi olla kunnon renttuilija eli ns. Ellun kana (vaikka asialliset hommat hoidettaisiinkin), sillä elämänmuotomme sosiaaliset paineet ovat ahdistavat ja tätä ahdistusta voidaan hetkeksi paeta venäläiseen laveaan luontoon.
    Kirjan puute on, että siitä puuttuu paras neuvostovitsi. Toveri Brezhnev oli autoilemassa syvällä maaseudulla, kun hän näki iäkkään naisen, jolla oli vain yksi kenkä. Ihmisystävällinen puoluejohtaja pysäytti ja tiedusteli, että minne mummo-kulta on kenkänsä hukannut. Tähän ikämaatuska kivahti, ettei hän ollut mitään hukannut, vaan oli tämän löytänyt.
    Se oli pienen ihmisen kosto suurelle apparaatille, samalla se karnevalisoi ahdistavan kulutustavaroiden puutteen ja pilkkasi  valtaanpitäviä. Kuten myös seuraava ilmeisesti suomalaista vientitavaraa oleva tarina, eli mitäpä luki generalissimus Stalinin huomattavan komeassa taskukellossa. No, siinä luki seuraavaa: “Rakkaalle kirkkoherralle Säkkijärven seurakuntalaisilta”.

Ilmari Susiluoto: Lavea luonto - Venäjän-matkaajan elämänohjeita
Ajatus Kustannusosakeyhtiö 2001, 205 s.


21. ALKAKAAHAN PAKATA

    Esko Valtaoja on viisas, oikeasti hauska ja niin hyvinkirjoittava mies, ettei ole ihme, että hänen teokselleen Kotona maailmankaikkeudessa myönnettiin äskettäin tietofinlandiapalkinto. Se kummallisuus asiassa kuitenkin oli, että palkinnon saajan valitsi ordotoksisen kirkkomme piispa Isä-Ambrosius.  Vielä neljäsataa vuotta sitten ainakin läntinen kirkkomme olisi palkinnut Valtaojan teoksestaan polttamalla tämän roviolla ja neljäkymmentä vuotta sitten hänet olisi Suomesssa tuomittu jumalan pilkasta vankilaan ja itänaapurissamme hänet olisi palkittu pitkällä Siperian matkalla. Vain vaivoin Valtaoja pystyy peittelemään kiukkunsa uskontoa, kommunismia ja vihreää ideologiaa kohtaan, joita hän pitää irrationaalisina huuhaaoppeina. Mutta kiitetty ja ylistetty olkoon ordotoksinen kirkkomme ja sen humaani piispa, joka palkitsee pahimman pilkkaajansa.
    Kotona maailmankaikkeudessa käsittelee suhteellisen laajahkoja asioita, koska se aihepiirinä ovat maailmankaikkeuden historia, sen rajat, rakenteet ja tulevaisuuden näkymät sekä elämän synty ja esiintymismuodot. Elämää on kirjan mukaan viime vuosikymmeninä löydetty maapallolta oloista, joista sitä ei aiemmin arvattu etsiäkään, esimerkiksi  kallioiden sisältä ja kilometrien syvyydestä valtamerten pohjien tuliperäisistä savuttajista. Itseasiassa maapallolta on vaikea löytää paikkaa, jossa elämää ei olisi. Seuraavaksi herää luonnollisesti kysymys, voiko elämää syntyä muuallakin. Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja valottaa elämäksi kutsutun kemiallisen ilmiön syntymahdollisuuksia avaruudessa ja tutustuttaa samalla lukijansa hervottoman hauskalla ja kansanomaisella tavalla astrobiologiaan. Astrobiologia on hieno ja niin sivistystä tihkuva sana, että sitä kannattaa käyttää työpaikkojen kahvipöydissä ja ravintoloiden pisuaarien äärellä.
    Valtaojan laskelmien innoittamana myös eräs itähämäläinen tutkijaryhmä suoritti pillilupi 5-askin kanteen asiaa koskevia laskelmia ja järkyttävä lopputulos on, että jos linnunradallamme on tällä hetkellä miljoona älyllistä kulttuuria, niin niiden keskimääräinen välimatka on noin 100 valovuotta, jonka matkan taittaminen nykyajan vehkeillä vie miljoona vuotta suuntaansa. Keskimäärin sivilisaatioiden teknisen kehitystason ero on noin 10.000 vuotta, joten jos törmäämme ufoihin ovat ne hyvinkin meitä ainakin 10.000 vuotta edellä tekniikassa. Ero on huima, jos ajattelemme vaikkapa ihmiskunnan 100 viimeisen vuoden historiaa.
    Valtaojan kirjassa huolestuttavaa on se, että hän pitää irtiriistäytynyttä kasvihuoneilmiötä hyvinkin mahdollisena uhkakuvana planeetallamme. Venuksessahan ilmiö on tapahtunut ja niinpä siellä ei uudenvuoden tinoja tarvitse mitenkään erikseen sulatella. Valtaoja haluaa kasvihuoneilmiön ehkäisemiseksi panostaa ydinvoimaan. Hän ei kuitenkaan kerro, että nykyään ihmiskunnan energiasta noin 450 ydinreaktorilla  tuotetaan alle viisi prosenttia ja jos vaikkapa 50 vuoden kuluttua koko lajimme tarvitsema energia tuotettaisiin atomivoimalla tarvittaisiin voimaloita noin sata kertaa nykyistä enemmän. Niitä pitäisi tästä paivästä lähtien valmistua päivittäin kolme kappaletta.
    Valtaoja on iloisten ihmisten lailla optimistinen tieteen suhteen, mutta kyllä hänkin vaikuttaa epäilevän ihmiskunnan mahdollisuuksia selvitä enää kovin kauaa telluksen pinnalla. Niinpä meidän onkin hänen mukaansa syytä alkaa pakkaamaan, sillä muutto avaruuteen on vain ajan kysymys ja oikeastaan myös pyhä velvollisuutemme
    Eikä se välttämättä tarvitse olla kovin suuri loikka. Se voitaisiin helpoiten toteuttaa esimerkiksi litistämällä ja venyttämällä Jupiter planeetta eräänlaiseksi vanteeksi auringon ympärille. Sen pinnalle eläisi ja katselisi Napakymppiä muutama triljoona ihmistä. Jupiterin venyttämis- ja litistämis-projekti on niin epäilyttävä, että ainakin Itä-Hämeen luonnonsuojeluyhdistyksen tulisi hyvin rasakasti torjua moinen hanke.
    Professori Valtaojan jalat eivät vaikuta olevan maassa, vaan päin vastoin ne ovat hyvin tukevasti avaruudessa.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa
Ursa 2001, 333 sivua


22. ATOMIPOMMIN HISTORIAA

    Jo koulussa opetettiin, että  E=mc2. Tästä asiasta pitäisi sitten mukamas seurata mm. se, että aika alkaa pysähtyä, kun  lähestytään valon nopeutta. Tästä ja muista kaiken järjen vastaisista suhteellisuusteoriaan liittyvistä asioista kertoo kansanomaisella tavalla amerikkalainen David Bodanis tuoreessa kirjassaan. Sikäli suhteellisuusteoria näyttää toimivan, että sen käytännön sovellutuksena ihmiskunnalla on nyt palveluksessaan ydinaseet.
    Itse kirjan fysikaalliseen puoleen maallikko ei  voi ottaa kantaa, mutta teoksen psykologinen, poliittinen ja sotahistoriallinen puoli on jännittävää luettevaa. Meille tavallisella järjenjuoksulla varustetuille ihmisille on lohdullista tietää, että ne epäilemättä maailman älykkäimmät ja viisaimmat ihmiset, jotka kehittelivät atomipommia eri puolilla maailmaa, olivat sangen vaikealuonteisia ihmisistä, joilla oliongelmia sopeutua keskinkertaisuuksien joukkoon.
SIETÄMÄTTÖMIÄ NEROJA
    Suurena humanistina pidetty Albert Einsteinkin oli yksityiselämässään sangen raadollinen ihminen. Hän ei ollut mitenkään esimerkillinen perheenisä. Ensimmäisen vaimonsa hän hylkäsi ja samalla perheen tytär annettiin lastenkotiin. Tyttären myöhemmistä vaiheistaan ei tiedetä. Seuraavakaan avioliitto ei ollut järin auvoisa.  Einsteinin kahdesta pojasta toinen sairastui jo nuorena skitsofreniaan ja toisestakin tuli rakennusinsinööri. Einsteinia pidettiin Usa:ssa sen verran poliittisesti arveluttavana tapauksena, ettei häntä huolittu atomipommin kehittämistyöryhmään, vaikka hän nimen omaan kirjeellään saikin presidentin vakuuttumaan tämän aseen hankkimisen välttämättömyydestä. Myöhemmin Einsteinin kerrotaan sanoneen, että jos hän olisi nuorempana ymmärtänyt keksintönsä seuraamuket, hän olisi hakeutunut suutarin oppiin.
    Robert Oppenheimer, joka vastasi atomipommiprojktin tietellisen puolen johtamisesta, oli lievästikin sanottuna särmikäs ihminen. Nykyisin hänen henkilökuntansa käytettäisi pomostaan huomattavan kansanomaista termiä. Oppenheimerin kerrotaan kerran jopa yrittänneen kuristaa erään alaisensa. Vaikka monet esimiestehtävissä toimivat ymmärtävätkin tapahtunutta pitkälle, on sitä kuitenkin vaikea hyväksyä henkilöstöpoliitikan välineeksi läheskään kaikissa tapauksissa. Jos Einsteinia epäiltiin hänen sosialististen ja pasifististen näkemysten vuoksi, niin Oppenheimerin kommunistisympatiat tiedettiin. Mutta vaikka mies oli selvä turvallisuusriski, niin tieteentekijänä hän oli korvaamaton. Eikä hän ollut tiedemiesryhmässä suinkaan ainut radikaali, sillä USA:n älymystöpiireissä elettiin jo sukupolvea aiemmin sama vaihe, joka Suomen yliopistomaailmassa koettiin 70-luvulla.
PLUTONIUMIA LONTOOSEEN
    Myös Werner Heisenberg, joka oli saksalaisten ydintutkijoiden huippu ja jota pidettiin Einsteinin jälkeen alan suurimpana nerona, on myös hyvin kiistelty persoona. Itse hän todisteli sodan jälkeen, että hän oli nimenomaan se tiedemies, joka jätti atomipommin keksimättä Hitlerille. Tämä ei liene kuitenkaan koko totuus. Ilmeisesti mies teki kaikkensa ratkaistakseen sodan sakasalaisille, mutta teki  eräitä ratkaisevia virhelaskelmia, joiden seurauksena saksalaiset suuntasivat resurssinsa muihin ihmeaseisiin. Itse hän väitti laskeneensa pommiin tarvittavan uraanimäärän tarkoituksella väärin. Ulkomaalaiset kollegat kieltäytyivät sodan jälkeen tervehtimästä Heisenbergia ja hän otti asian niin raskaasti, että sairastui psyykkisesti.
    Nyt ydinvoimakeskustelun aikana, on  mielenkiintoista tietää, että kun sodan loppuvaiheissa saksalaiset tajusivat olevnsa häviämässä, heillä oli tarkoituksenaan atomipommin sijasta kehittää edes muutama kilo jotain erittäin radioaktiivista ainetta, jolla esimerkiksi Lontoo olisi voitu tehdä elinkelvottomaksi vuosiksi. Muistettakoon, että suomalaisetkin ydinreaktorit tuottavat vuodessa satoja kiloja plutoniumia. Sillä määrällä saksalaiset olisivat autioittaneet kymmeniä kaupunkeja. Nyt meidän sitten pitäisi pystyä huolehtimaan, ettei plutoniumia seuraavan 100.000 vuoden aikana päädy vääriin käsiin, vaikka moni aikaansa seuraava tyranni ja itseään kunnioittava terroristijohtaja on kovasti kiinnostunut tästä vallanvälineestä.

David Bodanis:E=mc2
suom. Ilkka Rekiaro
Tammi 2001, s.379
 

23. MIKSI VALTAA HALUTAAN

    Helsingin yliopiston neurologian professori Jorma Palo on viisas. Häntä kannattaa lukea ja kuunnella. Varsinkin kaikkien politiikkaan epäillen suhtautuvien kannattaa tutustua hänen viimeisnpään teokseensa. Se auttaa ymmärtämään sitä, miksi ihmiset haluavat valtaa, miten valtaan noustaan ja miksi vallasta on niin vaikea luopua.
    Vallanhalua voidaan selittää biologisena ilmiönä. Taustalla on pyrkimys lauman johtajaksi, koska johtajuus on tehokkain tapa levittää omia perintötekijöitä. Kyynikko voisikin väittää, että esimerkiksi kunnallispolitiikassakin toimitaan, koska se lisää yksilön parittelutodennäköisyyttä.
    Valtaan eivät yleensä nouse mitkään Äiti-Teresat, vaan tietynlainen tunneköyhyys ja häikäilemättömyys ovat asiassa avuksi. Politiikassa menestymiseen ei välttämättä aina riitä pelkästään vallan- ja rahanhimoa sekä täydellinen itsekritiikin puute, vaan monta kertaa avuksi tarvitaan myös ominaisuutta, jota kutsutaan karismaksi. Karismaa syvintä olemusta on vaikea selittää, mutta Palo ainakin yrittää. Vaikuttaa selvältä, että isosta koosta on asiassa hyötyä ja niinpä siihen kannattaa panostaa. Aina se ei kuitenkaan  ole mahdollista, mutta pienten ja keskisuurten yksilöiden on ainakin muistettava seuraava fakta: “Älä kimitä”. Leipää ja sirkushuveja mölisten vaativa lauma arvostaa matalaa ääntä.
    ITKEÄKÖ?
    Valtaannousu on monesti työn ja tuskan takana ja tämän vuoksi vallasta ei mielellään luovuta. Vallassa olevan täytyy olla vahva ja terve ja niinpä hän ei sairastele, vaan korkeintaan ainoastaan  vilustuu, kuten esimerkiksi Urho Kekkonen teki siinä vaiheessa, kun hän ei enää ollut tolkussaan ja oli muutenkin kantokunnossa.
    Johtajiksi valikoituu poikkeuksellisia ihmisiä. Varmaankin he myös ovat monella tapaa lahjakkaita, mutta samalla myös erikoisia. Palo kertoo historian suurmiehistä ja -naisista tarinoita, joita lukiessa ei tiedä itkeäkö vai nauraako.  Kiehtovin on kertomus täysin vapaissa vaaleissa valtaannousseesta Paul Deschanelista, joka toimi Ranskan presidenttinä seitsemän kuukautta vuonna 1920. Deschanel oli erinomainen kirjailija, ja hänet valittiinkin poikkeuksellisen nuorena arvostetun Ranskan akatemian jäseneksi. Myöhemmin hän hakeutui politiikkaan ja voitti presidentin vaalissa vanhan kansallissankarin Georges Clemenceaun.
    Presidentin virassaan mies ei kuitenkaan täysin onnistunut. Vaikka hänessä oli jo aiemmin havaittu hermostuneisuutta, niin voitetun vaalin jälkeen hän näytti menettäneen motivaationsa eikä hoitanut tehtäviään asianmukaisesti. Historiaan pääsynsä hän varmisti poistuessaan yöpuvussa häntä kuljettaneesta junasta, jonka jälkeen valtion päämies etsiytyi läheiseen ratavartijan mökkiin, jossa hän vakuutti äimistyneelle isäntäväelle olevansa tasavallan presidentti. Asukkaat eivät uskoneet, ennen kuin paikalle saapunut lääkäri vahvisti väitteen
    VAI NAURAAKO?
    Tämän jälkeen Deschanelin  käyttäytyminen muuttui aina vain oudommaksi ja pohjanoteeraukseksi muodostui Britannian lähetystössä pidetty tilaisuus, jossa hän otti Britannian lähettilään vastaan alasti pelkät kunniamerkit yllään. Deschanellin kunniaksi on kuitenkin mainittava, että hän ymmärsi erota omasta aloitteestaan, toisin kuin eräät muut valtion päämiehet. Hän erosi terveydellisistä syistä eikä ihme kyllä vedonnut vilustumiseen. Tutkijat ovat yrittäneet selittää sairauden laatua ja mm. epäilleet terveysongelmien johtuneen pitkälle edenneestä kuppataudista.
    Suomalaisia tietysti huvittaa ranskalaisten epäonnistunut presidenttivalinta, mutta meidän  kannattaa muistaa asia, josta jostain syystä Palokin vaikenee. Iloisella 20-luvulla meillä Suomessakin silloista KOP:n pääjohtajaa Juho Paasikiveä yritettiin saada eläkkeelle mielenvikaisuuteen vedoten. Onneksi hanke ei onnistunut. Vikahan ei niinkään ollut Paasikiven mielessä, vaan epäsopivissa tekohampaissa, joilla oli tapana singahtaa suusta pääjohtajan korottaessa ääntään.

Jorma Palo: Kun vallanpitäjät vilustuvat
WSOY 2001, 248 s.


24. VELI SAARINEN PIRISTI SUOMEN HIIHTOA

         Kilpahiihdon alkuvuosina suuntautuivat suomalaiset alan harrastajat väärälle ladulle. Kun muualla asiaa hararstavissa maissa alettiin määrätietoisesti kehittää murtomaahiihtoa, hiihtelivät suomalaiset keskenään tasamailla. Tai ehkäpä he sittenkin olivat vain sata vuotta aikaansa edellä, koska nykyään kilpahiihto sprinttimatkoineen alkaa taas muistuttaa tasamaakilpailuja. Suomalaisten kolmemetriset sukset olivat omiaan tasamaastoihin, mutta vuorilla niillä ei pärjätty. Myös hiihtäjätyypit kehittyivät erilaisiksi, kuin naapurimaissa. Esimerkiksi maailmanennätysmies Jussi Niska oli 174 cm pitkä ja painoi 86 kiloa, ruumiinrakenne viittaa enemmänkin painiin tai painonnostoon.
         Vasta Lake Placidin olympialaisissa 1932 suomalaiset olivat omaksuneet ajan vaatimukset ja niinpä Veli Saarinen voitti 50 km:n olympiakultaa ja toinen Virolahden mies Väinö Liikkanen varmisti maallemme kaksoisvoiton. Tämän jälkeen suomalaiset olivatkin yli kolmenkymmenen vuoden ajan johtava hiihtomaa. Suuri ansio tästä lankeaa Veli Saariselle, joka hiihtouransa jälkeen vuosina 1937-1968 toimi hihtäjiemme  päävalmentajana. Hänen valmentajan uransa kohokohta oli vuoden 1954 Falunin MM-kisojen 15 kilometrin kilpailu, jolloin kuuden parhaan joukossa oli viisi suomalaista ja neljänneksi sijoittunut Feodor Terentjefkin oli suomea puhuva Karjalan poika.
    RUUMIITKIN HIIHTÄMÄÄN
    Luonnollinen selitys suomalaisten menestykselle on tietenkin se, että täällä harjoiteltiin todella kovaa. Mutta kyllä siihenkin aikaan hallittiin erilaiset vippaskonstit; dopingia harrastettiin jo vuosikymmeniä sitte. Perinteinen dopingaine sotien alla oli tuhti viinaryyppy, joka kilpamenijälle tarjottiin matkan viimekilometreillä. Tässä menetelmässäkin tarvittiin apuna urheilutiedettäkin. Oikea annostelu oli  tärkeää. Jos annos oli liian pieni, ei se auttanut ja jos se taas oli liian suuri, oli seurauksena totaalinen ja sammuminen.
          Saksalaiset aseveljet jättivät sota-aikana suomalaisille pervitiini-nimistä piristettä, jolla oli ihmeitä tekevä vaikutus kilpahiihdossa. Yksikin tapletti antoi kummasti lisäpotkua ja kahdella pillerillä pantiin jo ruumiitkin hiihtämään. Huoltomiesten täytyi vain olla tarkkana siinä, että huolettava ampaisi oikeaan suuntaan virkistäytymisasemalta lähtiessään. Pervitiini on amfetamiinin johdannainen ja jos Kari-Pekka Kyrö liikkusi nykyään samojen pilleripurkkien kanssa kuin virkaveljensä Saarinen aikoinaan, saattaisi seurauksena elinikäisen valmennuskiellon lisäksi olla lähes yhtä mittava vankeusrangaistus.
          Verenvaihtoa ei Saarisen aikana hallittu eikä sillä menetelmällä ainakaan hiihtokuningas Eero Mäntyrannan tapauksessa olisi ollut käyttöä. Miehen hemoglupiiniarvo oli jo luonnostaan  230. Niinpä Mäntyranta muistelikin, että huippukunnossa ollessa tilanne oli se, ettei hän ehtinyt hiihtää niin lujaa, mitä olisi jaksanut. Suomalaisen hiihtohistorian kohokohta onkin, kun tämä kuivankälppeä Lapin metsätyömies hiihtelee Insbruckin olympiakisojen 15 km:n hevosenkengässä ja Pekka Tiilikainen itkee ihastuksesta sitä katsellessaan. Mäntyranta oli niin ylivoimainen, että hänellä oli varaa tyylitellä ja hänen hiihdossaan oli sitä liikunnan suloutta, joka nykyajan aggressiivisesti sivakoivilta ammattiurheilijoilta puuttuu.
    
        PARTAISIA NAISIA
    Kun naiset 50-luvun alussa tulivat mukaan kansainväliseen kilpahiihtoon, olivat Suomen pienviljelijä-metsureiden vaimot aivan häkellyttävän ylivoimaisia. Kun Neuvpostoliiton naiset tulivat myöhemmin kilpailuihin, alettiin sitten heidän voittamattomuuttaan pitää itsestään selvänä. Tosin eivät venakotkaan  olleet täysyin lyömättömiä. Niinpä vuoden 1956 Cortinan olympialaisissa suomalaiset voittivat rajun taistelun jälkeen  viestikilpailun. Osaselitys yllättävään venymiseen löytyi väline puolelta. Suomen tytöt velvoitettiin nimittäin kantamaan edustusasua, jonka talvitakki oli tyttäriemme mielestä hirvittävä ja tämän asian sisuunnuttamina he ylittivät viestikilpailussa itsensä ja kukistivat  vahvan ennnakkosuosikin.
          Suomalaistytöillä oli oma selityksensä itänaapureiden hyvyydelle.  Mirja Lehtonen muisteli myöhemmin tapausta, jolloin hän kilpailumatkalla joutui nukkumaan samassa huoneessa olympiavoittaja Klaudia Bojarskin kanssa. Lehtonen ei  uskaltanut nukkua silmällistäkään huomatessaan kilpatoverinsa voimakkaan parroituksen. Hän  yritti lohduttautua sillä, että seinän takana nukkui Kuusamon Eräveikkojen Manne Liimatainen, jota olisi voinut huutaa apuun, jos jotain olisi alkanut tapahtua.
          Vuoden 1968 Grenoblen olympialaisissa Klaudianeitonen ei enää ollutkaan mukana. Liekö selityksenä ollut, että tuolloin ensimmäsien kerran testattiin hiihtäjättärien sukupuoli. Grenoblessa molemmat naisten matkat voitti Ruotsin Toini Gustafsson. Hänen naiseuttaan suomalaiset eivät kyseenalaistaneet. Toini oli nimittäin alunperin Suomussalmen Karvosia ja Heinolan nykyisen matkalupäällikkö Pekka Ojalehdon serkku.

Lauri Järvinen: Veli Saarinen ja hänen aikansa Suomen hiihdossa
2001: 296 s.     


25. PUULLA PAREMPIIN PÄIVIIN

    Sysmäläinen metsänomistaja Jouko Juurikkalan kirjaan on valittu 70 kolumnia ja pakinaa, jotka on julkaistu Metsälehdessä vuosina 1990 - 2001. Hämmästyttävän sujuvasti kirjoitetut kannanotot kertovat käytännön metsänomistuksen ongelmista ja haasteista, metsänhoidosta, puunkorjuusta, puukaupasta ja metsäpolitiikasta. Kirjoitusten taustalla on vuosikymmeniä kestänyt ura metsätalousyrittäjänä ja itseoppineena alan tutkijana.
    Juurikkala on tärkeällä asialla. Muodostuuhan vielä nykyisenä tietotekniikkaa korostavana aikana noin viidennes maamme bruttokansantuotteesta metsäteollisuudesta. Keskimäärin suomalaisen kuukausipalkasta lähes 400 euroa tulee tavalla tai toisella metsästä. Toisaalta voidaan myös laskea, että jos vaikka viisi prosenttia puistamme jätettäisiin korjaamatta, supistaisi se kansantuotettamme yhden prosentin verran, elikä nykyisen talouskasvun oloissa joutuisimme laskemaan elintasomme sille tasolle, jolla se oli neljä kuukautta sitten.
        TOISINAJATTELUA
    Kirja on ajatuksia herättävä. Pakinoitsija ei täysin hyväksy maamme virallista metsäpolitiikaa, vaan  korostaa esimerkiksi puuston  monimuotoisuuden merkitystä. Kirjan lukija alkaa myös pohtimaan, miten paljon meilläkin on tuhlattu pääomia täysin hyödyttömiin metsänhoitotoimiin. Montako miljardia on käytetty sellaisten soiden ojittamiseen, jotka eivät koskaan tule puuta tuottamaan, moniko järvi on laskettu aivan turhaan, mitä maksoi metsiemme valkoisen valheen eli koivun vihaaminen vuosikymmeniä sitten tai paljonko on tehty hyödyttömiä lannoituksia? Juurikkala toteaakin, että ihminen voi tuhlata rahansa lukuisilla miellyttävämmälläkin tavoilla kuin turhaa työtä tekemällä.
    Kirja edustaa metsänomistajan näkökulmaa ja on tietenkin hyvä tutustua asioihin myös siltä kannlta. Pakinoista saa sen käsityksen, ettei metsänomistaminen ole mitenkään hyvä liiketoimi. Tästä asiasta asiaa tuntematon lukija jää kaipaamaan lisälaskelmia. Mitenkä suuri katastrofi onkaan esimerkiksi periä sata hehtaaria metsää, paljonko siitä saa vuosittain tuloja ja paljonko on menoja?
     Juurikkala suhtautuu hyvin kriittisesti erinäisiin suojelutoimiin, joilla on rajoitettu metsöänomistajien oikeuksia. Tästä moni luonnonsuojelijana itseään pitävä ei luonnollisestikaan ole samaa mieltä. Tietenkin on hyvä, jos luonnonsuojelu hoituu vapaaehtoisuuden pohjalla, niin mikäpä siinä, mutta moniko siihen uskoo. Käytännön suomalainen metsämies saattaa hyvinkin ihmetellä, miksi kaikenlaisia lähinnä haitallisia hönninkäisiä ja räähkälintuja pitää suojella eikä välttämättä ilman pakkoa suosi näissä asioissa luonnon monimuotoisuutta  brasilialaista lajitoveriaan enempää.
        LUONNONSUOJELUA
    Juurikkala monien valistuneiden metsänomistajien tapaan näyttää olevan valmis kiihkottomaan vuorokeskusteluun luonnonsuojelusta ja kettutyttöjen sekä metsäpoikien olisi syytä ottaa tämä huomioon.  Olisi esimerkiksi syytä vakavasti pohtia sitä, etteikö meillä voitaisi metsänomistajille kepin lisäksi tarjota myös porkkanaa. Eikö tuntuva rahapalkinto sille, joka saa vaikkapa valkoselkätikan pesimään  maillaan, olisi tehokas suojelukeino ja moni maanomistaja pidättyisi päästämästä varmistinta haulikostaan kyseisen linnun nimen kuultuaan.

    Eri mieltä pakinoitsijan kanssa voi perustellusti olla  siitä, miten pohjoinen metsätalous vaikuttaa kasvihuoneilmiöön. Kirjoittaja korostaa, että hyvin kasvava metsä on myös hyvä hiilinielu. Kuitenkin erään itähämäläisen tutkijaryhmän pilliklubi-5 askin kanteen suorittamat laskelmat näyttävät osoittavan, että mikäli tehometsätalouden aiheuttama biomassan vähentyminen metsissäämme otetaan huomioon, keskivertosuomalainen ylittää kiintiönsä kymmenillä kerroilla hiilidioksidipäästöjen suhteen ja saattaa hyvinkin olla Telluksen suurin syntinen tässä asiassa.



Jouko Juurikkala: Pakinoita metsätaloudesta
Metsälehti Kustannus 2002, 157 s.



26. SÄHLY - KOVIEN MIESTEN VAATIVA HARRASTE

    Lahtelainen toimittaja Kalle Veirto koskettelee esikoisromaanissaan kipeää aihetta eli sitä, kuinka pojista tehdään miehiä. Nyky-yhteiskuntahan  vaatii että miehen tulee olla pehmo ja että hän jaksaa harrastaa ns. perhe-elämää. Se on sitä paljon puhuttua  osallistumista perheen arkeen,  läsnäoloa, tukea ja lohtua sekä pahimmillaan keskustelua vaimon kanssa kiinnostuneen oloisesti vaikkapa tulevan talon sisustusratkaisuista ja erkkereiden määrästä. Kuitenkin tämän kirjan normaali keski-ikäinen mies, jolla testosteroni pullistelee  suonissa ja lahkeessa, miettii koko ajan omia tärkeitä asioitaan. Esimerkiksi vuoden 1986 opiskelijoiden SM-sählyn semifinaalin ratkaisumaalin toista syöttäjää.
    Onneksi tällä kirjan miehellä on edes välillä tilaisuus toteuttaa niitä lajityypillisiä käyttäytymismalleja, jotka evoluutio on häneen vuosimiljoonien aikana istuttanut ja  hänellä on edes kerran viikossa lupa lähteä poikaporukassa pelaamaan sählyä. Taiston tauottua hän voi oluttuopposen ääressä muiden lauman koiraiden kanssa suunnitella seuraavan vihollislauman nujertamista. Tällaisina hetkinä nämä hilpeät soturit tuntevat sitä kaveruutta, jota naiset eivät voi koskaan ymmärtää.
    Sukupuolien välisen kuilun lisäksi tämä syvällinen teos valottaa ja peilaa  myös sukupolvien välistä sovittamatonta ristiriitaa. Mutta tähänkin ongelmaan löytyy jonkinlainen ratkaisu.  Niinpä kirjan päähenkilö, joka on opettaja ammatiltaan, eliminoi pitkän elämän kokemuksensa avulla asemaansa uhkaavan vaarallisen kilpailijan. Hän tönäisee “vahingossa” olkapäällään parikymppiseltä liukasliikkeiseltä ammattikoululaiselta nenän sijoiltaan.
    Tapahtumaa kentän reunalta seurannut pikkutytär ei voi asiaa ymmärtää eikä hyväksyä, vaan   suurella lapsen äänellä ihmettelee, “miksi isi löi tuota toista setää”. Mutta sitä asiaa on kotona vaimolle ja tyttärelle mahdoton selittää. Kysymys on nimittäin pelkästään siitä, että harmaaselkäisen uroksen oma reviiri vaarantui, kun vihollisnuorukainen työntyi sääntöjenvastaisesti pallottoman pelimiehen juoksulinjalle. Se on tässä alakulttuurissa äärimmäisen törkeä temppu. Sähly on kovien miesten vaativa harraste, jossa ei sääliä anneta eikä myöskään pyydetä.
    On oikeastaan hämmästyttävä asia, että naiset ja miehet yleensä risteytyvät ja saavat jopa monissa tapauksissa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä.

Kalle Veirto: Suuret sählymuistelmani
Karisto Oy 2002, 202 s.