Mitä kirjailija syö

MITÄ KIRJAILIJA MÄKELÄ SYÖ?

Harva on se kirjankansi, joka on yhtä mielikuvitusta kiihottava, kuin tämä Matti Mäkelän uusimman teoksen kansi. Siinä lievästikin sanottuna raavas, keski-ikäinen, ohitusleikkauksen läpikäynyt, hikinen mies on pyöräretkellään istahtanut virkistäytymään erään Peräseinäjokelaisen kyläkaupan portaalle. Oikeassa kädessään tällä luomakunnan kruunulla on purkki sinistä maitoa, mutta mitä on vasemmassa kädessä? Sitä valveutunut lukija jää mielessään pohtimaan. Se ei ole lenkkimakkara, koska kysymyksessä on kaunokirjallinen julkaisu.

Eteläpohjalaiset ovat eittämättä Suomen hauskin heimo, vaikka he eivät sitä mitenkään yritä ja vaikka he eivät itse humoristisuuttaan tiedosta. Olen tähän asti uskonut, että eteläpohjalaisista hauskin on keihäänheittäjä-runoilija-säveltäjä Pauli Nevala, mutta Matti Mäkelästä hän on saanut kovan kilpakumppanin. Nevala hallitsee kuitenkin suvereenista huumorin parhaan, mutta myös vaikeimman muodon, eli tahattoman komiikan, johon Mäkelän kyvyt eivät vielä riitä. Silti Mäkelän ilmajoen murteella kirjoittama pakinakokoelma on sen verran hauska, että se aiheuttaa lukijalleen moniaita selkäkeikkanauruja ja kirjailijaa siteeratakseni herkimmiltä saattaa päästä pieru äkillisestä naurunröhähryksestä.

“Syrämmen kielessä” Mäkelä ottaa suoraan ja kiertelemättä kantaa monenlaisiin maailmankaikkeuden epäkohtiin ja peruskysymyksiin, mutta myös moniin arkipäivän asioihin. Teemat vaihtelevat todella maan ja taivaan välillä; Hungaroringin radan likaongelmasta valon nopuden vaihteluihin maailmankaikkeudessa.

Esimerkiksi Unkarin formularadan vaikeuksiin löytyy tyypillinen pohjalainen ratkaisu eli hyvin organisoitu talkootyö. Jokainen 3000 pohjalaisesta Hungaroringille matkustavasta turistista ottakoon mukaansa luudan ja Lainapeitteen kevyt pressun. Mäkelältä löytyy selkeät ohjeet siitä, miten pressu pitää järjen kanssa pakata matkalaukun pohjalle, jotta se ei veisi paljoa tilaa. Sitten kilpailupäivää edeltävänä iltana maakunnan miehet luutivat veljeskansan radan pölyttömäksi ja varmuuden välttämiseksi rata vielä peitetään tarkoitukseen varatuilla kevytpressuilla. Niin onkin Suomi sitten lakaistu autoilevan maailman kartalle.

Mitä taas tulee maailmankaikkeuden syntyyn, niin Mäkelä väittää jämäkästi Einsteinin olevan väärässä. Mäkelä on tyytymätön nykyiseen maailmankuvahan. Hänen mielestään valon nopeus ei olekaan vakio, vaan siihen vaikuttaa esimerkiksi maan vetovoima, kuten muuhunkin aineeseen. Ja ainettahan valokin on, tosin kevyttä kuin lepän tuhka. Niinpä valon nopeus kiihtyy mitä kauemmas maapallolta mennähän. Tämä pikku seikka saattaa perusteellisesti kumota nykyisen teorian maailmankaikkeuden synnystä. Uskon, että Mäkelä saa teorialleen ainakin Pauli Nevalan tuen. Nevalakin on viime aikoina harrastanut tieteellistä tutkimusta ja on tiettävästi julkaisemassa teosta, jossa kumotaan vallitseva jääkausiteoria, ts. Nevalan heittotossuihin sonnustautuneet jalat ovat selkeästi tukevammin maan kamarassa kuin Mäkelän vastaavat raajat.

Mutta karkea virhekin teoksesta löytyy, joka saattaa horjuttaa teoksen muutakin uskottavuutta. Mäkelä muistelee, että hänen nuoruudessaan kotikylän tanssilavan järjestysmiehenä toimi raskaansarjanpainija Keijo Manni, joka verryttely mielessä nakkasi häiriköt lepikkoon. Muistikuva ei pidä paikkaansa. Parhaat saavutukset Manni hankki sarjassa alle 90-kiloa. Korkeintaan veteraanina jäähdytellessään hän otteli sarjassa alle 130-kiloa, mutta leimallisesti hän ei ollut raskassarjalainen.

Ja lopuksi palattakoon kirjan pääkysymykseen. Eli mitä kirjailija Mäkelä syö kyläkaupan portailla? Kysymykseen löytyy vastaus asiasta kiinnostuneelle jo sivulta 20. Kyseinen eines on nimeltään alatoopi. Sitä myydään Kurienkylän kyläkaupassa Virtaan ja Peräseinäjoen rajamailla. Ihminen, joka ymmärtää syödä alatoopia kylmän maidon kera, on sivistynyt yksilö. Se on kulttuuria se!

Matti Mäkelä: Syrämmen kieli

WSOY 2001, 139 s.