Politiikan vesipedot


POLITIIKAN VESIPEDOT

 

Poliitikot ovat pinnallapysymisen mestareita. Ei ole ihme, että heidän joukostaan löytyy myös maineikkaita vesiurheilijoita.

Globaalisti ajatellen kaikista suurin on tietenkin puhemies Mao, joka 60-luvun kulttuurivallankumouksen hulluina vuosina vastasi terveydentilaansa koskeneisiin epäilyksiin uimalla Keltaisessajoessa kymmenen kilometriä alle puoleen tuntiin. Se on saavutus, jota ei ole lyöty ja johon eivät edes nykyiset suomalaliset kestävyysjuoksijat pysty. Maon vauhdin salaisuus ole se, että hän ui myötävirtaan, mutta niinhän jo Savossa ennensanottiin, että “hullu töetä tekköö. viisas piäsöö vähemmälläkkii”.

Tunnetuin suomalaista vesipedoista lienee mestaruussarjassa vesipalloa pelannut Paavo Lipponen. Tarinan mukaan hän jo urheilu-uransa aikana omasi poliitikolle tyypillisen pokerinaaman. Häntä sai kuulema veden alla puristaa mistä vain ilman että ilmekään värähti puristeltavan kasvoilla. Lipposen kiltteyden selityksenä on se. että taustaltaan hän on kulttuuri-ihmjnen ja Kuopion vuosinaan ns. erilainen nuori toimien mm. kulttuurikriitikkona.

Demarit ovat muutenkin kunnostautuneet uinnissa. Väinö Leskinen oli peräti työläisolympiakisojen kultamitalimies. Leskisellä  on vieläkin hallussaan Eläintarhanlahden ympäriuinnin ennätys. Leskinen oli muutenkin selviytyjä. Vaikka mies kärsi sekä rattijuoppoustuomion että tuomion neuvostovastaisuudesta, hän pulpahti pinnalle polittikan terävimmällä huipulla. Ennen vanhaan ei poliitikonkaan tarvinnut tässä maassa olla pyhimys.

Leskisen jälkeen työläisolympialaisissa hopealle sijoittui tuleva sisäministeri Johannes Koikkalainen. 70-luvulla mies ilmoitti olevansa halukas myös presidentin virkaan, koska katsoi olevansa tehtävään ylivertainen. Kun toisella Keskustan ehdokkaalla oli vaikeuksia naisten kanssa ja toiselle viinan, vakuutti Johannes omaavansa molemmat ominaisuudet.

Samoihin aikoihin Koikkalainen hankki suurta julkisuutta, kun hänet pahoinpideltiin erään puoluekokoujksen aikaan aamuyön hiljaisina hetkinä. Alustavissa poliisitutkimuksissa selvisi, että pällekarkaajia oli peräti kolme, joten olihan selvää, ettei siinä edes entinen huippu-urheilija voinut suoritua voittajaksi.Mukiloijiksi paljastuivat hotellihuoneen yöpöytä ja kaksi tuolia.

Baikalin työväenuimarit -nimiseen harrastelijaseuraan kuuluvat ainakin Kalevi Sorsa ja Erkki Raatikainen. Kunniajäsennyyden ansaitsisi myös entinen ulkoministeri Pertti Paasio, jonka mianittavin uintisaavutus papahtui Intian valtameressä erään valtiovierailun aikana. Paasio hakeutui hyvältä näyttävälle uimarannalle ja tiedusteli pakallisen väestön edustajalta, mahtaneeko paikalla olla vaaraa haista. Ilonen alkuasukas vakuutti, ettei moista riskiä ollut. Uintireissultaan palattuaan Paasio vielä uteli, miksi hait eivät näissä vesissä viihtyneet.Selityksenä ole se, että hait eivät täällä viihdy, koska täällä on paljon alligaattoreita.

Tässä yhteydessä on syytä palautta mieleen, että kirjailija Ilmari Kianto kehoitti miespuolisia saunavieraitaan uimaan Kiantajärvessä varmuuden vuoksi selällään, koska järvessä eli jättihaukia.

Osaa porvarikin uida

Porvaripuolella Suomen mestaruuteen on yltänyt Kokoomuksen entinen puoluejohtaja Pertti Salolainen. Kysymyksessä oli  - yllätys yllätys - Työväenurheiluliikkeen mestaruus. Työväenurheiluliitto olikin luonteva valinta talonmiehen pojalle. Itse asiassa Salolainen olisi ehkä sittenkin parempi demari kuin Lipponen, joka on vankkaa porvarisukua ja jonka vaari oli jo kokoomuksen puoluesihteeri.

Keskustasta ei uimareita löydy. Pääsyynä on se, että maalaismiehet eivät perinteisesti kesäaikanakaan luovu villapaidastaan eivätkä kumiteräsaappaistaan kuin pakon edessä. Tälläinen pakko sattui Pauli Saapungille, kun hän nuoruudessaan oli meijärissä töissä. Juuston valmistusprosessin aikana sattui häneltä putoamaan lämpömitari valtavaan maitosammioon, jossa valmistettiin juustoa. Muu ei auttanut kuin vaatteet pois ja sukeltelemaan. Pitkään pulikoituaan Saapunki löytikin etsimänsä, mutta pelko kaiversi pitkään Kuusamon pojan mieltä. Helpotus oli melkoinen, kun kolmen kuukauden kuluttua tuli tieto, jonka mukaan juustoerä oli parasta A-luokkaa.

Karjataloustuotteissa kunnon alkiolaisen perinteen mukaan on rypenyt myös monessa liemessä koeteltu Paavo Väyrynen. Muistelmissaan hän kertoo, kuinka hänen ollessaan pikku poika sattui kerran sontakuorma kaatumaan suoraan hänen päälleen ja ainoastaan sinnikäs pyrky ylöspäin pelasti tämän poltiikan ihmelapsen. Väyrynen vakuuttaa, että ainoa todellinen vahinko oli se, että hajusta oli vaikea päästä eroon. Ehkä jo tuosta tapauksesta Väyryselle on pinttynyt mieleen käsitys, etteivät ihmise pidä hänestä.

Maasta se pienikin ponnistaa. Kuten myös Ele Alenius, joka muistelmissaan kertoo, kuinka hän kerran meni ystävänsä Haltialan Jorman kanssa rantaan katselemaan veneitä. He huomasivat, että lahdella pidettiin kanoottikilpailuja.

“Menimme lähemmäksi ja lopulta olimme laiturilla häärivien kilpailijoiden joukossa. Sattui niin, että yhden erän alkaessa joku järjestelijöistä määräsi minutkin kanoottiin, joka sillä hetkellä oli vapaana. En ollut koskaan aikaisemmin melonut, mutta jotenkin pääsin lähtöviivalle ja puolelta toiselle kallistellen jopa maaliin saakka. En edes tiedä, mitkä kilpailut ne oikeastaan olivat, mutta joka tapauksessa minäkin olen entinen kilpameloja”, vakuuttaa Alenius.