Blogi

Pallokentällä

Kirjoittanut Aulis Koivistoinen 23.11.2021 16:29

Blogi >>

Marija Vantti muutti muutama vuosi sitten Heinolaan, joka varmasti oikein onkin, tutkiakseen sikäläistä suurta poikaa Uuno Kailasta oikein kunnolla ja julkaisi tänä vuonna hänestä kirjan nimeltään Älä koske perhosen siipiin - Uuno Kailaan elämä ja kuolema. Eilen luin mielenkiinnolla tuon mainion kirjan, koska asuinhan itsekin Kailaan maisemissa elämä parhaat 16 vuotta.

 

Uuno Kailas eli hyvin surullisen elämän, kuten suurien runoilijoiden tapana onkin ja monen suuren runoilijan tavoin hän poistui tuonilmaisiin hyvin nuorena, eli 31-vuotiaana, Nizzassa vuonna 1933, jonne hän oli mennyt parantamaan keuhkotautiaan huonoin tuloksin. Siihen aikaan kuoli keuhkotautiin suomalaisia puolen tunnin välein, koska tautia levittänyt rautatie oli juuri keksitty, mutta penisiliini oli vielä keksimättä.

 

Hyvän runoilijan tavoin Kailas oli mielisairas, tuberkuloottinen ja homoseksuelli, mutta kommunisti hän ei kuitenkaan ollut, vaan pikemminkin päinvastoin, sillä hän lähti vuonna 1919 Suur-Suomi henkiselle Aunuksen retkelle, jonne hän oli myös jäädä, koska oli saada kuolemantuomion karkuruudesta.

 

Nimittäin eräässä taistelussa Kailaan kaveri haavoittui alavatsaan ja hän pyysi 18-vuotiasta Uunoa ampumaan itsensä, mutta siihen tämä ei pystynyt, vaan menetti hermonsa ja pakeni linjasta. Kailas saatiin myöhemmin kiinni ja puuhun köytettynä hän joutui seisomaan pikaoikeuden edessä, joka ei sitten kuitenkaan tuominnut karkuria kuolemaan, kuten tapana oli, vaan kuolemantuomion sijasta hän jouti seisomaan puoli vuorokautta puuhun sidottuna, joka kesällä sääskiaikaan on melkein teloitusta vastaava rangaistus.

 

Uuno Kailas on jäänyt maamme historiaan varsinkin kolmesta runosta, jotka ovat Suomalainen rukous, Rajalla ja Pallokentällä. Tuon Pallokentällä-runon päähenkilö on Kailaan keppien varassa liikkunut ja sen vuoksi Lepakoksi pilkattu luokkatoveri Aatto Korhonen, joka Heinolan Maaherran puiston hiekkakentällä seurasi innostuneena toisten poikien pesäpallopeliä. Tuo Maaherran puisto tunnetaan myös nimellä Perspektiivipuisto, koska siellä näkyy perspektiivi, jollaista ei ilmeisesti muualla juurikaan esiinny.

 

Tavallaan Uuno Kailas on tällä hetkellä ajankohtainen runoilija, koska pikkujoulukausi on alkamassa ja jos joku miehenpuoli haluaa tehdä vaikutuksen työpaikan naisenpuoliin, niin tämä kannattaa opetella ulkoa:

 

Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen.
 
Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.
 
Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.
 
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.
 
Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.
 
Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puiden latvoja päin.
 
Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –
 
kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.
 
Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.
 
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,
 
joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois.
 
Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
– johon lehmus varjon loi.

 


Takaisin

Kommentit

Ei löytynyt

Kommentoi