Radikaaliurheilijat


KULTTUURIRADIKAALIT KISAKENTILLÄ


Kulttuuriväki on usein pyrkinyt vastustamaan maassamme vallitsevaa urheilun yliarvostusta. Aina tämä ei kuitenkaan ole onnistunut, ja pahimmillaan kaikesta liikunnasta järjestemällisesti kieltäytyneestä kulttuurityöntekijästä on saatettu alkaa kertoa juttuja koskien hänen ylivoimaisia urheilusaavutuksiaan.

Monet kulttuuri-ihmiset suhtautuvat avoimen halveksivasti liikuntakultturiin. Tässä asiassa ovat erityisesti kunnostautuneet naispuoliset kulttuurin parissa työskentelevät henkilöt. Esimerkiksi Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen apulaisprofessori Anna Makkonen kertoo kirjassaan, kuinka hän jo kansakoulussa protestoi urheilukilpailuja vastaan. Ne olivat hänestä ihmisarvoa alentavia. Hän viivytteli tahallaan ladulla niin, että koko koulu siirtyi seuramaan hänen maaliintuloaan voimistelusalin ikkunaan. Opettaja Leppänen puhutteli nuorta toisinajattelijaa: “Koulujärjstystä et pysty käytökselläsi muttamaan”.

Kuitenkin jo pinnallisen historiallisen tarkastelun valossa paljastuu, että monien kulttuurityöntekijöiden osalta on kysymys pelkästä sattumasta, etteivät he ole juhlittuja olympiavoittajia.

HAAMUMAILERI

Varusmiesaikanaan Erno Paasilinna ei ollut missään vapaaehtoisissa urheiluharrastuksissa mukana paitsi kerran pakotettuna. Tällöin hän oli kirjurina kilpailupaikalla, kun kilpailuja johtava vänrikki yhtäkkiä komensi hänet mukaan juoksuun. Paasilinna vetosi siihen, ettei ollut mikään urhielija, mutta se ei auttanut, Vänrikki sanoi, että tämä on käsky. Kyseessä oli 1500 metrin juoksu.

Teoksessaan Tähänastisen elämäni kirjaimet muistelee Paasilinna tapausta seuraavasti:
“Meitä oli kaikkiaan kolmetoista juoksijaa. Laukaus pamahti ja ryntäsimme matkaan. Juoksin ulkorataa ja heilutin rennosti käsiäni ja tunnustelin hengitystäni, etten vain saisi pistosta tai kangistuisi tai väsähtäisi. Juoksu oli ällisyttävän helppoa. Se oli niin helppoa, että päätin vetää keulille asti, josta minulla olisi enemmän varaa tippua jälkipäähän (…)Mutta lopussa tuli seinä vastaan armottomasti, kangistuin aivan jäykäksi ja tuntui, että poljin koko ajan paikallani, henki ei tahtonut millään kukea. Hullu taktiikka kostautui. Pikkukaveri irtosi joukosta ja rullasi kevyesti perääni, välimatka lyheni metri metriltä. Mutta matkakin oli jo lopussa ja pikkukaverikin jäi vielä etusuoran päähän ja voitin juoksun ylivoimaisesti.”

BARRIKAADEILTA ESTEISIIN

Kesällä 1969 Erkki Tuomioja oli luennoitsijana Teiniliiton kesäkursseilla Vaikkolan lomakodissa. Siellä hän intoutui Olli J. Ojasen kanssa kehuskelemaan vanhoilla urheilusaavutuksilla. Puhumalla ei ratkennut, kumpi oli kovakuntoisempi. Niinpä nämä kaksi huomattavaa yhteiskunnallista henkilöä päätyivät seurauksia ajttelematta mittaamaan toistensa kehut juoksemalla kilpaa puolentoista kilometrin päähän tienristeykseen ja takaisin.

Jo ennen puolta matkaa Tuomiojasta alkoi tuntua kuin sydän halkeaisi, keuhkot repeäisivät ja maailma mustenisi. Se, kuka olisi ensimmäisenä perillä, ei enää kääntöpisteen jälkeen kiinnostanut kumpaakaan sen rinnalla, olisiko perillä enää ylipäätään elossa. Se, etteivät juoksijat enää keskeyttäneet, ei johtunut niinkään sisusta kuin pelosta, että tienvarteen tuupertuneena ei siltä paikalta ehkä enää olisi ylösnpusemusta.

Myöhemmin Tuomioja hakeutui vallan tieteellisen valmennuksen piiriin; hän haki valmennusvinkkejä Los Pacosista Tapani Ilkalta ja RTUL:n toimistosta Martti Kempakselta. Niiden pohjalta hän aloitti harjoituskuurin, joka oli tavallisen kuntoilijan tarpeisiin nähden sen verran kova, että Tuomioja sai jopa etäistä tuntua oikeiden huippujen harjoitteluun.

Parhaisiin tuloksiin Tuomioja on yltänyt vasta veteraanisarjoihin oikeuttavassa iässä. Paraatilajiksi löytyi lopulta 3000 metrin estejuoksu. Siinä tämä vanha risuparta on saavuttanut peräti SM-hopeaa veteraanien kisoissa. Vanha maaotteluratsu ja kova viimeisen kierroksen mies Jouko Kuha on vielä toistaiseksi kyennyt näyttämään närhen munat uudelle lupaavalle tulokkaalle.

SANKARIRUNOILIJA

Pentti Saarikoski halusi tehdä itsestään yytin, ja niinpä hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka hänen fyysisestä ylivoimaisuudestaan kerrottiin juttuja. Kerrotaan, että Saarikoski voitti rykmenttinsä maastojuoksumestaruuden. Tietoa voi epäilä, koska hän ei ollut päivääkään armeijassa, silä kutsunasa mies hylättiin fyysisen heikkouden vuoksi. Väitetään myös, että vedonlyönnin seurauksena Saarikoski olisi laskenut ulsteri päällä Lahden hyppyrimäestä. Hyppäämiseen liittyvästä lahjakkuudesta kertoo myöskin se varma tieto, jonka mukaan kouluaikoina tuleva runoilija oli ilmiömäisen hyvä korkeushyppääjä, ja ainoastaan epätavallisen roikkuvat kivspussit estivät aivan terävimpään kansalliseen kärkeen pääsemisen. Kertomuksissa hyppyharrastuksesta lienee sen verran totuuspohjaa, että Saarikosken isä oli Urho Kekkosen ohella 20-luvulla maamme parhampia kolmiloikkaajia.

Unohduksiin on kuitenkin jäänyt se, että jo vuonna 1956 Saarikosi heitti keihästä 99.52. siis reippaasti yli silloisen ja nykyisenkin maailmanennätyksen. Välinekin oli aivan sääntöjen mukainen. Tyyli tosin ei ollut, sillä suoritus tapahtui baskien kehittämällä barra vasca- eli saippuatyylillä. Siinä heitto tapahtuu pyörähdystyylillä kuten keikoheitossa ja suorituksen loppuvaiheessa väline sujautetaan kainalon alitse - ja tämän vuoksi keihäs on hyvä saippuoida. Italialainen Alfredo Consolini heitti tällä tyylillä keppiä peräti 105 metriä. Tyylin ongelmana on, että heiton suuntaa on vaikea hallita ja niinpä se on suuri turvallisuusriski.

On epäilty, että kyseessä olisikin ollut runoilijan täyskaima, raumalainen kansallisen tason kiekon- ja moukarinheittäjä Pentti Saarikoski. Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerrassa on kuitenkin kuva riemukas ilme naamallaan kiekkoa viskaavasta nuoresta Pentti Saarikoskesta. Viimeistään tämän pitäisi vakuuttaa kaikki epäilevät  tuomaat.

KULTTUURIGORILLA

60-luvulla runoilija Saarikoski liikkui paljon Jorma Ojaharjun kanssa. Jos Saarikoski joutui ympäristöä ärsyttävän käytöksensä vuoksi vaikeuksiin, hänen tarvitsi vain osoittaa puhelinkopin kokoista kaveriaan ja kertoa, että tämä oli luannut olla hänen puolellaan, jos tappelu tulisi. Näin moni uhkaava tilanne rauhoittui. Ojaharjulla oli muutenkin kova maine., olihan hän voittanut nyrkkeilyssä raskaansarjan SM-hopeaa vuonna 1962. Ja tiedettiin myös, että mies oli käynyt nuorempana valmentautumassa leirillä, jossa ikkkunaverhot olivat terästä.

Tosin kansainvälisesti ottaen Ojaharjun nyrkkeilymenestys ei ollut päätä huimaava, tai jos jonkun päätä huimasi, se oli bugilisti itse. Viroa vastaan käydyssä maaottelussa 51-kiloisissa Suomea edustanut sysmäläissyntyinen Ossi Palvalin otteli juuri ennen Ojaharjua. Kuitenkin miehet saapuivat yhtä matkaa pukuhuoneeseen, vaikka Palvalinkin poistui ottelupaikalta rivakkaa tahtia. Ojaharju pitikin nyrkkeilyuransa suurimpana aavutuksena sitä, että osasi lopettaa ajoissa.

Tosin nyrkkeilyharrastuksen myötä paljastui kirjailija Ojaharjun verbaalinen lahjakkuus. Eräällä hrjoitusleirillä kävi nimittäin niin, että jostain syystä Ojaharjun ravintoalssakäynti päättyi jonkinlaiseen konfliktiin, minkä seurauksena ravintolan vessasta löytyi tajuttomia mieheiä. Nyrkkeilyliitto vaati Ojaharjulta kirjallista selvitystä. Sellainen saatiinkin, ja se osoitti erinomaista mielikuvituksen rikkautta ja verratonta kerronnallista lahjakkuutta.

Lähteet:
Anna Makkonen, Sinulle
Erno Paasilinna, Tähänastisen elämäni kirjaimet
Pekka Tarkka, Pentti Saarikoski - vuodet 1937-1963
Erkki Tuomioja, Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan