Sekalaisia kirja-arvioita

4. MITÄ KIRJAILIJA MÄKELÄ SYÖ?

Harva on se kirjankansi, joka on yhtä mielikuvitusta kiihottava, kuin tämä Matti Mäkelän uusimman teoksen kansi. Siinä lievästikin sanottuna raavas, keski-ikäinen, ohitusleikkauksen läpikäynyt, hikinen mies on pyöräretkellään istahtanut virkistäytymään erään Peräseinäjokelaisen kyläkaupan portaalle. Oikeassa kädessään tällä luomakunnan kruunulla on purkki sinistä maitoa, mutta mitä on vasemmassa kädessä? Sitä valveutunut lukija jää mielessään pohtimaan. Se ei ole lenkkimakkara, koska kysymyksessä on kaunokirjallinen julkaisu.

Eteläpohjalaiset ovat eittämättä Suomen hauskin heimo, vaikka he eivät sitä mitenkään yritä ja vaikka he eivät itse humoristisuuttaan tiedosta. Olen tähän asti uskonut, että eteläpohjalaisista hauskin on keihäänheittäjä-runoilija-säveltäjä Pauli Nevala, mutta Matti Mäkelästä hän on saanut kovan kilpakumppanin. Nevala hallitsee kuitenkin suvereenista huumorin parhaan, mutta myös vaikeimman muodon, eli tahattoman komiikan, johon Mäkelän kyvyt eivät vielä riitä. Silti Mäkelän ilmajoen murteella kirjoittama pakinakokoelma on sen verran hauska, että se aiheuttaa lukijalleen moniaita selkäkeikkanauruja ja kirjailijaa siteeratakseni herkimmiltä saattaa päästä pieru äkillisestä naurunröhähryksestä.

“Syrämmen kielessä” Mäkelä ottaa suoraan ja kiertelemättä kantaa monenlaisiin maailmankaikkeuden epäkohtiin ja peruskysymyksiin, mutta myös moniin arkipäivän asioihin. Teemat vaihtelevat todella maan ja taivaan välillä; Hungaroringin radan likaongelmasta valon nopuden vaihteluihin maailmankaikkeudessa.

Esimerkiksi Unkarin formularadan vaikeuksiin löytyy tyypillinen pohjalainen ratkaisu eli hyvin organisoitu talkootyö. Jokainen 3000 pohjalaisesta Hungaroringille matkustavasta turistista ottakoon mukaansa luudan ja Lainapeitteen kevyt pressun. Mäkelältä löytyy selkeät ohjeet siitä, miten pressu pitää järjen kanssa pakata matkalaukun pohjalle, jotta se ei veisi paljoa tilaa. Sitten kilpailupäivää edeltävänä iltana maakunnan miehet luutivat veljeskansan radan pölyttömäksi ja varmuuden välttämiseksi rata vielä peitetään tarkoitukseen varatuilla kevytpressuilla. Niin onkin Suomi sitten lakaistu autoilevan maailman kartalle.

Mitä taas tulee maailmankaikkeuden syntyyn, niin Mäkelä väittää jämäkästi Einsteinin olevan väärässä. Mäkelä on tyytymätön nykyiseen maailmankuvahan. Hänen mielestään valon nopeus ei olekaan vakio, vaan siihen vaikuttaa esimerkiksi maan vetovoima, kuten muuhunkin aineeseen. Ja ainettahan valokin on, tosin kevyttä kuin lepän tuhka. Niinpä valon nopeus kiihtyy mitä kauemmas maapallolta mennähän. Tämä pikku seikka saattaa perusteellisesti kumota nykyisen teorian maailmankaikkeuden synnystä. Uskon, että Mäkelä saa teorialleen ainakin Pauli Nevalan tuen. Nevalakin on viime aikoina harrastanut tieteellistä tutkimusta ja on tiettävästi julkaisemassa teosta, jossa kumotaan vallitseva jääkausiteoria, ts. Nevalan heittotossuihin sonnustautuneet jalat ovat selkeästi tukevammin maan kamarassa kuin Mäkelän vastaavat raajat.

Mutta karkea virhekin teoksesta löytyy, joka saattaa horjuttaa teoksen muutakin uskottavuutta. Mäkelä muistelee, että hänen nuoruudessaan kotikylän tanssilavan järjestysmiehenä toimi raskaansarjanpainija Keijo Manni, joka verryttely mielessä nakkasi häiriköt lepikkoon. Muistikuva ei pidä paikkaansa. Parhaat saavutukset Manni hankki sarjassa alle 90-kiloa. Korkeintaan veteraanina jäähdytellessään hän otteli sarjassa alle 130-kiloa, mutta leimallisesti hän ei ollut raskassarjalainen.

Ja lopuksi palattakoon kirjan pääkysymykseen. Eli mitä kirjailija Mäkelä syö kyläkaupan portailla? Kysymykseen löytyy vastaus asiasta kiinnostuneelle jo sivulta 20. Kyseinen eines on nimeltään alatoopi. Sitä myydään Kurienkylän kyläkaupassa Virtaan ja Peräseinäjoen rajamailla. Ihminen, joka ymmärtää syödä alatoopia kylmän maidon kera, on sivistynyt yksilö. Se on kulttuuria se!

Matti Mäkelä: Syrämmen kieli

WSOY 2001, 139 s.

 
5. SODANKÄYNTI OLI ENNEN TYÖVOIMAVALTAINEN ALA

Tämä emerituspofessori Jussi Lappalaisen kirja on synkkää luettavaa ja se on täydellinen Topeliuksen Välskärin kertomusten vastakohta, vaikka ne suurelta osin käsittelevät samoja tapahtumia. Kirja kertoo ajasta, jolloin sota oli luonnollinen olotila ja rauhassa oli jotakin epätavallista. Ruotsin laajentumishaluinen politiikka tuli tavallisille kansalle kalliiksi vuosien 1617 - 1721 välisenä aikana. Ihmiset saattoivat hyvällä syyllä odottaa, että heidän elämänsä tuli olemaan kova ja surkea, mutta ettei se todennäköisesti muodostunut kovin pitkäksi. Esimerkiksi 1690-luvun laman seurauksena kuoli vuodessa neljännes kansasta nälkään.

Jos talouspolitiikka epäonnistui, niin paremmin ei mennyt ulkopolitiikankaan sektorilla. Jos toista miljoonaa suomalaista olisi 1900-luvulla sortunut sotiin ympäri Euroopan sotatantereita, saattaisi se hyvinkin synnyttää aiheellista kritiikkiä ulkopoliittista johtoa kohtaan. Kuitenkin elämä oli tällaista Ruotsin suurvaltakaudella, mutta siitä huolimatta elämä jatkui. Ihmiset pitivät asiaa luonnollisena maailmanmenona. Ainoastaan jossain saattoi protestihenkeä sen verran ilmetä, että varustettaessa taas yhtä talon miestä sotaretkelle pohdittiin ääneen sitä, etteikö tuo Pekka tulisi halvemmaksi tappaa jo kotona.

Meillä on se käsitys, että suomalaisethan sen Ruotsin suurvallan loivat ja, että Ruotsi oli valmis taistelemaan Euroopan sotakentillä viimeiseen suomalaiseen. Tämä uskomus ei ainakaan määrällisesti mitaten ole täysin oikea, sillä valtakunnan sotavoimissa meikäläisten osuus ei kovin paljoa ylittänyt väestön suhteellista osuutta. Selkeänä poikkeuksena oli ratsuväki, jossa hakkapeliitoilla oli merkittävä yliedustus. Tämä on yllättävä tieto, koska ratsuväen ylläpitäminen oli kallista. Ratsun varustaminen maksoi - oli hankittava riittävän kookas ratsu, mies sen selkään, miehelle suojavarustus, miekka ja kaksi pistoolia. Luulisi helposti, ettei valtakunnan köyhin osa pystyisi moiseen, mutta suomalaisilta se onnistui. Selityksenä on, että maassamme ei ollut läheskään niin paljoa aatelisia kuin emämaassa. Ruotsin aateliston alaiset rälssitalonpojat eivät pystyneet ratsujoukkoja luomaan, koska heidän oli maksettava veronsa aatelisille.

Mitä taas tulee hakkapeliittojen sotamenestykseen, oli se hämmästyttävä. 30-vuotisessa sodassa oli tavallista, että alivoimaiset Ruotsin valtakunnan renkipojista koottu armeija rökitti mennen tullen keskieuroopan ammattimaiset palkkasoturit. Kysymys saattoi olla motivaatiosta. Ainakin suomalaiset kielitaidottomina tiesivät, että porukassa oli pysyttävä ja hävitä ei saanut, jos hengissä aiottiin selvitä. Voi myös olla, että pohjoiset talonpoikaissoturit olivat perusluonteeltaan tunnollisia ja ahkeria. Eikä liika elintasokaan heitä veltostuttanut. Kustaa Aadolf oli vauraassa Baijerissa sotiessaa huolissaan savolaisesta jalkaväestään, joka oli karun sotamuonan sijasta alkanut hämmentää viinikastiketta kypärässään ja syödä vehnäsämpylöitä. No se hyöty tästäkin sotaretkestä Savolle oli, että sieltä tuotiin maakuntaan kalakukon tekotaito, joka on myöhemmin muualta hävinnyt.

Sen sijaan palkkasotilaat olivat tottuneet sotimaan sillä puolen joka maksoi parhaiten ja ilmeisesti myös heillä oli rasitteenaan eräitä sotimiseen liittyviä pelisääntöjä, jotka eivät metsästä tuotuja esi-isiämme häirinneet. Eräs puolalainen sotapäällikkö on jäänyt historiaan siitä, että hän lähetti hakkapeliitoille viestin, jossa pyysi näitä muistamaan, että myös puolalaiset ovat kristittyjä. Puolalaisen pyyntö ei heijastellut pelkkää humaania ajattelua, vaan siinä myös näkyy myös ammattisotilaan ajattelu, joka ei tunne jyrkkää viholliskäsitystä, vaan jossa palkkamies palveli aina sitä, joka maksoi.

Vaikka hakkapeliitat vielä tunnetaan Keski-Euroopassa, ei kuitenkaan yleensä tiedetä heidän kansallisuuttaan. Lisäksi meidän on hyvä muistaa, että kun Euroopassa muistellaan ruotsalaisten tekemiä hirmutöitä, ei tarkoiteta suomalaisia ja sehän on meistä ihan oikein länsinaapuriamme kohtaan - ainakin, jos saksalaiset alkavat vaatia korvauksia sodan tuhoista.

Se puute Lappalaisen kirjassa on, että vaikka hän ansiokkaasti tilastoin osoittaa, miten paljon sodissa ihmisiä menetettiin, niin hän ei kerro sitä, mihin kuoltiin. Ilmeisesti nälkä ja taudit tappoivat sittenkin enemmän väkeä kuin varsinaiset sotatoimet. Tosin veristä sotiminen oli jo silloisen kehittymättömän tekniikan keinoin. Kun pohjoiset veljeskansat ruotsalaiset ja tanskalaiset ottivat yhteen Lundin taistelussa 1676, niin 21.000 miehestä kaatui tai kuoli seuraavana yönä pakkaseen ja haavoihinsa 8300 miestä. Niistä muutamasta sadasta haavoittuneesta, jotka saatiin hoitoon, kuoli vielä noin kolmannes. Jotta kyllä silloisilla manuaalisillakin menetelmillä osattiin ja pystyttiin.

 

Jussi Lappalainen: Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617 - 1721

Gummerus Kirjapaino Oy, 2001, 224s.

 
6. POMMITUSTEN HISTORIA

Historioitsija Sven Lindqvistin vaellus 1900- luvun halki muodostuu 22 toisiinsa limittyvistä kertomuksista, jotka todistavat sen, että viime vuosisata kaikista saavutuksista huolimatta oli myös kauhun, kärsimyksen ja ja kaksinaismoraalin vuosisata. Aikaa leimasivat kansanmurhat, keskitysleirit ja erilaiset pommit.

1800-luvulla Euroopassa elettiin suhteellisen rauhallista aikaa ja niinpä valkoisella miehellä oli tilaisuus laajentaa valtaansa muihin maanosiin. Eurooppalaisten hallinnassa ollut pinta-ala kasvoi 35 %:sta ja 85 %:iin. Keskeinen työkalu tässä prosessissa oli konekivääri. Kun aiemmin siirtomaavallat hallitsivat alueita tykinkantaman päähän rannikoista, mahdollisti kuularuisku myös sisämaiden valtaamisen. Esimerkiksi Omdurmanin taistelussa englantilaiset kukistivat sudanilaiset muutamalla konekiväärillä. Englantilaisia kaatui 48 ja sudanilaisia 10.000.

Se, mikä konekivääreillä saavutettiin, voitiin myöhemmin lentokoneiden ja pommien avulla pitää hallinnassa. Ensimmäinen maailmansota käytiin maan pinnalla. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa sai pommituksissa surmansa vain 1400 henkeä, eli murto-osa siitä mitä länsirintamalla joskus yhdessä päivässä. Sodan jälkeen Britannian ilmavoimille jäi 3300 lentokonetta, joille löytyi käyttöä, kun havaittiin, että siirtomaita kurissa pitäneet divisioonat voitiin huomattavasti halvemmin korvata lentokoneilla.

Itse asiassa jo ennen maailmansotaa ja vain muutama vuosi lentokoneen keksimisen jälkeen ilmavoimia käytettiin ensimmäisen kerran kapinoivien muslimien rankaisemiseen. Perinnettä jatkettiin entistä voimallisemmin sodan jälkeen. Afganistanin sotaista pataaniheimoa pommitettiin jo 1915. Kun todettiin, ettei pelkkien kylien tuhoaminen riittänyt, alettin pommittaa vuoriston kastelujärjestelmiä, jolloin rinteiltä alas vyöryvä vesi vei ruokamullan menenssään terassiviljelmiltä. Se naula veti, mutta temppu tuskin lievensi pataanien epäluuloisuutta länttä kohtaan, joka ei vieläkään osoita lientymisen merkkejä.

Jos ensimmäinen maailmansota ja rankaisuretket siirtomaissa olivat vielä verryttelyä, niin toinen maailmansota osoitti, että pommeihin kananttaa satsata. Linqvist herättää kuitenkin monia kysymyksiä. Olivatko esimerkiksi Saksan laajat aluepommitukset sittenkään järkeviä kenenkään kannalta? Sotilaallisesti niillä ei välttämättä saatu kovin paljon aikaan. Lindqvist väittää, että länsiliittoutuneet valitsivat tietoisesti siviilien terrorisoimisen, kun havaitsivat, ettei Saksan teollisuutta sittenkään saatu lamaannutettua. Saksalaisten sotamoraalia katsottiin tehokkaasti horjuttavan se, kun ihmisiltä tuhottiin kodit.

Ihmetellä sopii myös sitä, etteivät liittoutuneet tehneet mitään keskitysleirien tuhoamiseksi. Sodan alkuvaiheessa leirit olivat ilmaiskujen tavoittamattomissa, mutta ainakin saksalaisten kanssa olisi voitu yrittää neuvotella siitä, että maan kaupungit jätetään tuhoamatta, mikäli keskitysleirit lakkautetaan.Sitä paitsi vuodesta 1944 lähtien olisi esimerkiksi Auschwitzin kaasukammioiden rikkominen ollut mahdollista tai ainakin sinne johtavien rautateiden katkaiseminen olisi haitannut kansanmurhan toteuttamista. Vaikka länsiliittoutuneita voi helposti syyttää sotarikoksista kaupunkien pommitusten vuoksi, kannattaa säilyttää suhteellisuuden taju ja muistaa, että saksalaiset surmasivat keskitysleireillä 11 miljoonaa ihmistä ja liittoutuneet tappoivat ilmasta käsin 0,5 miljoonaa saksalaista.

Toisen maailman sodan lopulla pommitustekniikka oli sitten kehittynyt jo niin, ettei yksittäisiä uhreja enää laskettu, vaan puhuttiin neliökilometrien tuhoamisesta. Kun Saksassa tuhottiin viidessä vuodessa kaupunkeja 204 km2, niin Japanissa luku puolessa vuodessa oli 458 km2.

Atomipommin pudottamista Japaniin Lindqvist pitää täysin tuomittavana tekona. Japanille olisi hänen mukaansa tullut etukäteen kertoa tästä mahdollisuudesta, jolloin antautuminen olisi saattanut tulla kysymykseen. Amerikkalaiset perustelivat tekoa miljoonan tai puolen miljoonan sotilaan hengen pelastamisella, vaikka esikuntapäällikkö oli arvioinut tuleviksi miestappioiksi korkeintaan 50 000 kaatunutta.

Kirjassa on kaikesta huolimatta aimo annos optimismia. Siinä muistutetaan lopuksi, että oli aika, jolloin orjuutta pidettiin itsestäänselvänä välttämättömyytenä ja verikosto oli kerran kunnia-asia, mutta kuitenkin ne nykyään länsimaalaisen mielestä ovat mahdottomia asioita. Miksei sota voisi mennä samaa tietä historian roskatynnöriin? Sodat ovat Lindqvistin mukaan pitkälle teollistuneiden maiden kesken muuttuneet mahdottomiksi, koska näiden maiden taloudet ja kultturit ovat niin tiukasti nivoutuneet toisiinsa, että sota ei enää voi olla vakavasti otettava vaihtoehto. Neuvostoliittokin katosi maailmankartalta yhdenkään ydinaseen räjähtämättä, vaikka sitä kylmän sodan aikana olisi pidetty mahdottomana asiana.

Sven Lindqvist: Nyt sinä kuolit - Pommien vuosisata

Suom Heikki Salojärvi

Pequad Oy 2000, 320 s.


7. KUKA ON SUOMEN SUURIN OLYMPIAURHEILIJA?

Markku Siukosen “Suuri olympiateos” on tuhti perustietopaketti kaikille urheiluhulluille. Kirja on todellinen ehtymätön runsauden sarvi, jonka sivuilta löytyy jutunjuurta ja vertailuaineistoa työpaikkojen kahvipöytiin ja ravintoloiden pisuaarien äärille. Kirjan juoni ei ole kaksinenkaan, mutta puutteen korvaa sitäkin täydellisempi henkilöluettelo eli kaikkiaan 2229 olympiaurheilijamme tiivistetty henkilöhistoria. Tiedontulva on niin tiheää, että perusteelliselle asiaan paneutujalle on syytä suositellaan apuvälineeksi viivotinta, mikäli hän perusteellisesti aikoo tutustua kaikkeen siihen yhteiskunnallisesti arvokkaaseen tilastotietoon, jota kysymyksessä oleva painotuote pienellä präntätyille sivuilleen kätkee.

Kuka onkaan maamme suurin olympiaurheilija? Entäpä pienin? Kuka taas vanhin voittajaja ja kuka vastaavasti nuorin? Etsi kymmenen suomalaista olympiavoittajaa, joiden etu- ja sukunimi alkaa samalla kirjaimella? Tietenkään Verner Weckman ei kelpaa, vaan hänen nimensä urheilukielellä diskataan ymmärrettävästä syystä. Ketkä urheilijamme ovat olleet mitaleilla kolmissa olympialaisissa? Siinäpä joukko klassisia urheilukysymyksiä, joihin innostunut asian harrastaja etsii vastauksen kirjasta.

Sen verran salaisuuksien verhoa on syytä raottaa, että suurin suomalainen olympiasankari on muuten Heinolan Iskun Jouko Leppä, jonka kohdalla puntarin viisari pysähtyi parhaassa miehuudessa 152,5 kilogramman lukemiin. Lepän lempinimeksi ilmoitetaan “Pohjolan Othello”. Siinä on jotain paljon ylevämpää, kuin esimerkiksi alasarjojen painijan Erkki Johanssonin lempinimessä. Häntä kutsuttiin “Pula-ajan atleetiksi”. Kannattaa muistaa, että Lepän työtötulos 222,5 kiloa, on edelleenkin maassamme lyömättä. Tästä voimme helposti vetää sen johtopäätöksen, että Suomen vahvimmat miehet eittämättä löytyvät Itä-Hämeestä, mutta miten onkaan naiskauneuden laita?

Lepän asemaa suurimpana olympiaurheilijamme, jos nyt spekuloimaan ryhdytään, uhkaa ainoastaan pisin olympiaedustajamme, eli 202 senttinen Tukon entinen pääjohtaja Uolevi Manninen, joka kirjan sivuilla ottaa kantaa talouselämämme tilaan siihen malliin, että ennen sillä tavalla puhuivat ainoastaan kommunistit ja nykyään piispat. Mannisen kannanotto onkin ainoita politiikalta vivahtavia asioita tässä puhdashenkisessä teoksessa.

Muuten lyhin kisaedustajamme on 148 senttinen judoka Maarit Kallio. Miehistä lyhin olympiavoittaja on nipin napin Napoleonin mittainen hiihtäjä Paavo Lonkila (157 cm), joka oli alunperin nimeltään Lång (suomeksi “pitkä”), mutta joka jostain syystä vaihtoi nuorena miehenä sukunimeään. Vanhin voittaja on raskaansarjan painija leipurimestari Adolf Lindfors (41 v 6 kk 16 pv), joka edusti Porvoon Raittiuden Ystäväin Voimistelu- ja Urheiluseuraa, jota lienee vaikea yhdistää painiurheiluun. Muihin kysymyksiin, voi satunnainen lukija itse etsiä vastaukset. Ja vastausta voi vielä miettiä seuraavaan kysymykseen, joka todella erottaa miehet pojista: Kuka oli Carl Bror Aejemelaeus-Äimä ja mitä ainutlaatuista oli hänen olympiaedustuksessaan? Tähänkin löytyy tästä jumalaisesta kirjasta vastaus!

Vaikka kirjan sivuilla kerrotaan paljon mielenkiintoisia taustatietoja urheilusta, on ilmeinen puute se, että kaikkein mielenkiintoisimmat asiat jätetään kertomatta. Jonkinlainen urheiluhistorioille tyypillinen hienotunteisuus ja huumorintajuttomuus vaivaa myös tätä teosta. Kyllä lukijan pitäisi esimerkiksi saada tietää, että kaksinkertainen keihäänheiton olympiavoittaja Jonni Myyrä kavalsi kotipitäjänsä Savitaipaleen kunnan kassan ja pakeni Amerikkaan.

Ja olisihan lukijoille pitänyt kertoa sekin, että Oslon talvikisoissa vahva mäkihypyn ennakkosuosikki Matti Pietikäinen ei pahoinpitelytapauksen vuoksi päässyt hakemaan itselleen kuuluvaa kultaa. Hän nimittäin erehtyi lyömään poliisia yleisessä huvitilaisuudessa ja oli linnassa juuri kisojen aikaan. Saman kaltaiseen syyhyn tyssäsi myös toisen kovan kuopiolaisen mäkimiehen Hemmo Silvennoisen mahdollisuudet neljä vuotta myöhemmin. Tosin hän itse oli silloin saavana osapuolena. Joukkueen mieshiihtäjien huumorintaju ei käynyt täysin yksiin vilkkaan Hemmon kanssa ja niinpä nämä pieksivät tämän lahjakkaan hyppääjän perusteellisesti ennen kilpailua. Mustasilmäinen Silvennoinen jäi lajissaan kymmenenneksi.

Eikä unohtaa olisi saanut jättää sitäkään, että eräs suurhiihtäjämme kärähti pontikankeitosta ja sai oikeuslaitokselta vankeustuomion, mutta hiihtoliito tuomitsi hänet vain kolmen kuukauden kilpailukieltoon. Nykyään ovat huippuhiihtäjät ilmeisesti täysin luopuneet miehekkäästä ja jännittävästä pontikankeittoharrastuksesta ja siirtyneet läträämään vain kaikenmaailman hemohessien kanssa ja kaiken kukkuraksi saavat siitä vielä kahden vuoden kilpailukiellot. Nyt ei ne nuoret!

Markku Siukonen: Suuri olympiateos - Urheilukunniamme puolustajat - Suomen olympiaedustajat 1906 - 2000

Otava 2001, 400 s.

 
9. OLYMPIASANKARI KAVALSI KUNNAN KASSAN

Kirja keihäänheiton kaksinkertaisesta olympiavoittajasta Jonni Myyrästä voisi olla puhdas sankaritarina. Suvussa ei tavallisesti luotettavien lähteiden mukaan ollut ollut juoppoja tai alle kolmekyynäräisä miehiä kahdeksaan sukupolveen.Raitis ja reipas maalaisnuori kävi ahkerasti koulunsa ja sai hyvän todistuksen; ainoana miinuksena laulunumeron kohdalla oleva viiva. Itse hän valoitti myöhemmin sen verran nuoruuttaan Savitaipaleella, että kertoi, että “hiljaisena ja ujona en viihtynyt tansseissa enkä yönkulussa, enkä siihen aikaan muodissa olleissa sakin tappeluissa.” Hän siis pidättyisi elämästä, jota kutsutaan nykyään ns. hauskaksi elämäksi. Sen sijaan nuorukainen alkoi harrastamaan veljiensä kanssa yleisurheilua ja herätti jo nuorena huomiota monipuolisena lahjakkuutena.

Tukholman olympialaisissa 1912 vasta 20-vuotias JonniMyyrä jäi keihäänheitossa kahdeksanneksi. Mitali meni yliastutun pitkän heiton vuoksi.Vaikka suomalaiset eivät tässä kilpailussa kultaa ottaneetkaan, menestyivät he muuten hyvin. Myöhemmin suoritettiin molempien käsien kilpailu ja siinä Suomi otti peräti kolmoisvoiton. Olympiakultaa voitti toinen Etelä-Karjalan poika, Julius Saaristo, joka kuusi vuotta myöhemmin jääkäriupseerina oli vaikuttamassa myös Savitaipaleen kunnan sotatapahtumiin. Mainittakoon, että vastapuolella punaisten johtajana toimi Kaarlo Koskelo, joka samoissa olympialaisissa voitti painissa kultaa. Koskelon pelasti kuolemaantuomittujen joukosta eräs hänet tunnistanut vastapuolen urheilijatoveri. Koskelo pakeni Amerikkaan ja elätti itsensä siellä saunabisneksellä.

Toiseksi kahdenkäden keihäänheitossa tuli Väinö Siikaniemi, joka ehkä parhaiten tunnetaan aistillisuutta tihkuvan Asfalttikukka-iskelmän sanoittajana ja jonka runoilijan ura katkesi nuorena tehtyyn itsemurhaan. Hän hukuttautui Saimaaseen vaimonsa varhaisen kuoleman masentamana. Kolmas kisassa oli Urho Peltonen, jolla myös oli kultuuritausta. Hän oli Johannes Linnankosken veljenpoika.

URHEILUSANKARI

Tukholman olympialaisten jälkeen Myyrä oli lajissaan keihäänheitossa maailman paras toistakymmentä vuotta. Hän voitti olympiakultaa sekä 1920 Antwerpenissä että 1924 Pariisissa. Antwerpenissa voitto oli sikäli täpärällä, että ennen finaalia amerikkalainen kanssakilpailija heitti keihäänsä Myyrän heittokäden kyynärpäähän, mutta kun luunsirpale oli poistettu ja käsi kunnolla sidottu, riuhtaisi sisuuntunut Jonni sen kesän maailman kärkituloksen ja varmaankin vastustajat olivat sen suorituksen jälkeen jo psykologisestikin lyötyjä. Siinä kisassa poikamme ottivat ikimuistoisen neloisvoiton.

Neljä vuotta myöhemmin Myyrä voitti kultaa ilman suurempaa dramatiikkaa, ellei sellaiseksi lueta sitä, että ns “urheiluliiton herrat” yrittivät pitää kuria joukkueessa ja kielsivät ns. yöjuoksut. Se tietenkin provosoi osan joukkueesta, mm. Myyrän tutustumaan lähemmin Pariisin ilokatujen yöelämää. Tämän johdosta häiriköiltä evättiin päivärahat. Ne tosin palautettiin vähin äänin sen jälkeen kun renttuporukassa aktiivisesti vaikuttanut Paavo Nurmi oli voittanut viisi kultamitalia.

On paljon mahdollista, että jos sodan vuoksi perutut olympialaiset olisi järjestetty vuonna 1916 olisi Myyrä voittanut lajinsa silloinkin ja jos ns. “urheiluliiton herrat” olisivat sallineet Myyrän osallistua vuoden 1928 kisoihin, olisi hän ollut kova luu sielläkin. Ja jopa kahdessa lajissa, sillä edellisenä kesänä hän heitti kiekossa maailman kärkituloksen. Mutta Myyrä on kuuden kullan mies vain teoriassa.

HUIJARI?

Myyrä menestyi myös urheilun ulkopuolella. Jo 25-vuotiaana hänet valittiin Savitaipaleen kunnallislautakunnan esimieheksi, joka oli eräänlainen sen ajan kunnanjohtaja. Lisäksi selvässä uraputkessa oleva mies oli myös suojeluskuntajohtaja, pankinjohtaja ja liikemies; Myyrä yritti nimittäin hyödyntää urheilijan mainettaan perustamalla keihäitä valmistavan tehtaan. Liiketoimet eivät onnistuneet ja mies yritti välttää konkurssin lainaamalla hallustaan olleesta kunnan kassasta rahaa summan, joka vastasi Savitaipaleen kunnan budjetista kolmannesta. Nykyrahassa summa olisi noin 200.000 mk.

Myyrän puolustukseksi pitää kertoa, että kuntien taloudenpito oli tuohon aikaan suuripiirteistä. Kunnan talousarvio sisälsi tekstiä A4-arkin verran ja itse rahoja säilytettiin ainakin Myyrää edeltäneen kunnan esimiehen aikana peltilaatikossa kyseisen virkamiehen sängyn alla. Tosin kulunvalvontaan oli jo silloin kiinnitetty huomiota, koska peltilaatikon vieressä pidettiin kirvestä. Myyrä itse ei ilmeisesti osannut olla yhtä tarkka kuin edeltäjänsä ja niinpä valitettava sekaannus omien ja kunnan rahojen välillä pääsi tapahtumaan. Myyrän ei auttanut muu kuin hylätä vaimonsa ja poikansa ja paeta Amerikkaan, jossa hänkin elätti itsensä mm. saunabisneksellä. Historioitsijoiden tulisi selvittää, oliko hänellä yhteisiä liiketoimia Kaarlo Koskelon kanssa. Myyrän pako tapahtui suoraan Pariisin olympialaisista ja vaimo ja poika unohtuivat lähtötohakassa Suomeen ja se oli kova juttu siihen aikaan.

Seuraaviin vuoden 1928 olympialaisiin “urheiluliiton herrat” eivät Myyrää siis huolineet, kuten eivät myöskään kiekonheiton olympiavoittaja varatuomari Armas Taipaletta. Hänkin oli muuttanut Valtoihin ja puhuttiin, että hänelläkin oli mukanaan myös muita kuin omia rahoja. Varatuomari Taipale elätti itsensä Valloissa saunahierojana. Ei ole tietoa, että hieroiko hän myös Amerikkaan kuolemantuomiota paenneen olympiavoittaja ja punapäällikkö Kaarko Koskelon omistamissa saunoissa. Kotkassa puhutaan, että Koskelon alkupääomana oli punakaartin kassa, jonka hän oli muka vienyt mukanaan.

Mainittakoon, että Armas Taipaleen sijasta Suomen kunniaa puolusti vuoden 1928 olympialaisten kiekonheitossa menestyksekkäästi Antero Kivi, joka hävisi kullan vain kahdella sentillä. Iso-Anterollekin kävi myöhemmin sikäli huonosti, että hänen todettiin varastelevan pukuhuoneessa kanssakilpailijoiden rahoja ja “urheiluliiton herrat” antoivat hänelle elinikäisen kilpailukiellon. Tärkeää on huomata, ettei hän muuttanut Amerikkaan.

Antti O. Arponen ja Seppo Hakuli: Sankari vai konna

Gummerus Kirjapaino Oy 2001, 288 s.

 
10. VIERAANTUMATTOMAN IHMISEN KUVAUS

Tarinan kirjoittaminen on varmasti vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa on kirjoittaa tarina, jonka ihmiset jaksavat lukea. Juhani Syrjä on tarinassaan onnistunut. Hänen neliosaisen Juho- sarjan ja sen viimeisen osan Juho 63-84 jaksavat varmasti lukea nekin, joiden pitkäjännitteisyys ei riitä Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan.

Molemmilla sarjoilla saattaa olla hyvinkin samankaltainen potentiaalinen lukijakunta. Kysymys on miehisistä miehistä, jotka jotka kaipaavat mennyttä maailmaa. He ovat turhaan ovat sisäistäneet arktisen miestyypin ihanteet, työhulluuden ja sairaaloisen rehellisyyden sekä ällistyttävän tunneköyhyyden. Luonteenpiirteet, joille nykyään ei oikein ole käyttöä.

Sekä Syrjä että Päätalo kuvaavat suunnilleen samaa ajanjaksoa maamme historiassa eli aikaa maamme itsenäistymisestä 80-luvulle.Tosin kirjailijoiden taustat ovat erilaiset, sillä Taivalkoskelta lähteneen Päätalon ihmistenmieltä painaa viheliäinen köyhyys ja suorananinen nälkä, kun taas Juhani Syrjän, kuten monien muidenkin Tampereen seudun kirjailijoiden taustalla ovat kansalaissodan ja luokkasuomen traumat.

AKSELI KOSKELAN ESIKUVA

Juho Syrjä eli hyvän elämän, hän ei ehtinyt potemaan vieraantuneisuuden tuskaa eikä muitakaan eksistentiaalisia ongelmia, jotka nykyään ovat muotia. Hän ei valittanut stressiä eikä kiirettä eikä työuupumusta eikä edes Lapin hangessa tukkitöissä kahlatessaan hän miettinyt arjessa jaksamisen vaikeutta. Eikä hänen jaksamisessaan ollut valittamista. Tarpeen vaatiessa hän pystyi nostamalla kääntämään parireen ja kun perhetuttu Kalle Päätalo kuuli tästä suorituksesta, piti hänen myöntää Juho Syrjän olleen tavattoman vahva mies. Kalle tiesi, mistä puhui, koska hän armeija-aikanaan komppanian ainoana miehenä nosti tykinpyörät ilmaan.

Juhani Syrjän kirjasarjassa kertojana toimii oma isä. Hän on hyvä kertoja, hän pystyy vähillä sanoilla kuvaamaan paljon. Sarjan viimeisessä osassa Juho hämäläismäisen asiallisesti ja turhia paisuttelematta selostaa mm. oman kuolemansa. Todellisuudessakin isä-Juho oli taitava tarinaniskijä. Vanhoilla päivillä itse kansatieteilijä Pertti Virtaranta kävi haastattelemassa häntä nauhalle. Myös Väinö Linna keräsi häneltä tietoa vuoden -18 tapahtumista. Oikein vilkasta mielikuvitusta käyttäen saattaisi ajatella, että vakaa, järkevä ja jämerä Juho Syrjä oli jonkinlainen Akseli Koskelan esikuva. Tosin Juho ei onneksi ikänsä vuoksi ehtinyt punakaartin johtotehtäviin ja tämän vuoksi hän nippa nappa säilytti henkensä.

Ennen suomalainen yhteiskunta jakaantuu selkeisiin leireihin. Oli työväen, talonpoikien ja ja porvareiden leirit, eikä niiden rajoja ollut helppo ylittää. Juho-sarja on kansanvaltaisen työväenleirin rivijäsenen sammakkoperspektiivistä kerrottu läpileikkaus viime vuosisadasta. Mikään keskiverto ihminen Juho ei ollut. Hän oli sekä älyllisesti että fyysysesti keskiverron yläpuolella ja niinpä esimerkiksi vaikka 30-luvun pula vei miehen pienviljelystilan, ei ollut epävarmuutta siitä, etteikö hän monitaitoisena miehenä, sekatyömiehenä, teurastajana ja kanalanpitäjänä elätä perhettään.

KULTTUURIHISTORIAA

Isä-Juhon lahjakkuus näyttää periytyneen myös jälkipolviin. Syrjän klaani on osa kulttuurihistoriaa: Jaakko-poika on kirjailija, kuten myös tämän vaimo Kirsi Kunnas, Juhani-poika on myös kirjailija ja Seppo-poika on kirjankansien kuvittaja samassa yhtiössä, jonka leivissä kirjailija veljet ovat. Ja sitten pojanpojat Eput ovat tietekin kaikkien tiedossa.

Juho 63-84 teoksen hauska pieni sivujuonne on mielenkiintoinen. Juho-pappa seuraa uteliaana, miten pojanpoikien musiikkiharrastus piharakennuksessa etenee. Ja saatuaan vaivoin selvää pojanpoika Martin rääkyvän laulusuorituksen sanomasta, pitää hän sitä viisaan vitsikkäänä. Tosin Juho harmittelee ruhokasta Martti-poikaa katsellessaan sitä, miten hyvä ojankaivaja tässä on mennyt hukkaan. Kasvatustieteilijöiden tulisi selvittää, miksi hyvät taiteilijat ovat tulleet täysin kansakoulupohjalta esimerkiksi Paasilinnan, Tapperin, Ågrenin tai Syrjien mökeistä, mutta Eiran ilmaisutaidon lukion kasvatit eivät pysty samaan.

Vaikka Syrjän kerronta on miehekästä, ei se kuitenkaan ole täysin tunneköyhää.Niinpä Juho 58 avioliittovuoden jälkeen tuo vaimolleen ensi kertaa kukan, huhtikuulla kanalan seinustalle nousseen leskenlehden. Se mikä lukijaa jää harmittamaan on, että Juho kuolee kesken Sarajevon olympialaisten seuraamisen. Yhdistetyn harjoitusmäenlaskun vaatimaton suomalaismenestys pani vireän vanhuksen epäilemään poikiemme menestymismahdollisuuksia. Juho kuolee lääkäripoikansa käsiin ambulanssissa juuri ennen erinomaiseen suomalaismenestykseen päättynytää varsinaista kilpailua.

Juhani Syrjä: Juho 63-84

Gummerus 2001, 247


11. TOTUUS ON TARUA IHMEELLISEMPÄÄ

Alpo Ruuthin uusin kirja on tragikoominen kertomus helsinkiläisestä SKDL:n poliitikosta ja Kansan Uutisten toimittajasta Seppo Saartelasta, joka suorastaan kyltymättömällä vimmalla yrittää panna yhteiskunnallisia epäkohtia kuntoon, mutta kuten kaikki ymmärtävät, jos panemalla tämän maailman asiat saataisiin kuntoon, niin se olisi jo tapahtunut. Lisäksi kirjassa juodaan väkijuomia, poltetaan tupakkaa ja syödään rasvaisia ruokia.

Päähenkilö Saarela on todellinen politiikan vahvamies, oikea rotunsa uljas edustaja, joka häärää toisten samanlaisten, vaikkakin eri puolueisiin lukeutuvien keski-ikäisten ja ylipainoisten miesten kanssa siellä, missä poliittista valtaa todella käytetään, eli poliittisten kabinettien takana olavissa kabineteissa. Näiden luomakunnan kruunujen henkilökohtaiset nais- yms. asiat ovat niin sekaisin, että heillä on vahva motivaatio keskittyä yhteisten asioiden hoitamiseen. Politiikka ilmeisesti vetää puoleensa tämän kaltaisia otuksia, koska itsekkäät geenit lisääntymään pyrkiessään alistavat nämä miehet asiaa tiedostamattomiksi, mutta kylläkin halukkaiksi työkaluiksi.

Saarela on kunnallispoliitikko, jonka vankka kannatus pitää hänet Helsingin kaupunginvaltuustossa vuosikymmeniä. Hänellä on uskollinen ja luotettava kannattaja joukko Kallion kaupunginosan kapakoissa ja yksinhuoltajaäitien keskuudessa. Tämän äänestäjäkuntahan edustaa noin 10 %:n väestöstä. Tosin jos Saarela keskittyisi vastustamaan kaikkea olisi hänen kannatuksensa vankemmalla pohjalla, koska peräti 25 % kansasta vastustaa kaikkea.

REILU-PEKKA

Mutta Saarela pyrkii vilpittömästi yhteistyöhön ja hyvin hän yhteiset asiat hoitaakin, koska juuri hänenlaisiaan pelinpoliitikkoja kunnallispolitiikka tarvitsee puoluekantaan katsomatta. Muutamakin ituja syövä ja jäävettä juova aatepoliitikko pystyy kyllä halvaannuttamaan koko kunnallispoliittisen päätöksentekokoneiston. Sen sijaan laiskanpulskan Saarelan kaltaiset mukavuudenhaluiset ihmiset ovat huonoja riitelemään ja niinpä päätökset syntyvät juohevasti, koska niistä juoppoporukoissa etukäteen sovitaan ja koska tässä joukossa vilpittömästi pyritään todelliseen kaikkia korruptoituneita osapuolia palveleviin lehmäkauppoihin.

Kirjan lopussa Ruuth yllättää; hän paljastaa tarkkaavaiselle lukijalle, mistä Saarelan sairaaloinen hyväksytyksitulemisentarve poliittisessa- ja naismaailmassa juontaa juurensa. Saarela onkin ei-toivottu lapsi. Työläisäidillä oli Saarelan syntymän aikoihin suhde vallan kenraalin kanssa ja tämän vuoksi sekä isä että äiti hyljeksivät lasta. Tietenkin hyvällä syyllä voidaan epäillä, että Saarela olikin kenraalin jälkeläinen, koska tuskinpa hänenkaltaistaan joukkojen johtajaa pelkästään duunarien tarpeista on kyetty tekemään. Onhan uudempi historian tutkimus nyttemmin esimerkiksi osoittanut, että Aleksi Kivi ei ollut minkään juopon kraatarin poika, vaan kyllä hänen suonissaan virtasi Adlercreutzien sinertävä veri.

Saarelan esikuva on helppo tunnistaa; hän on Pekka Saarnio, joka toimi mm. SKDL:n nuorisojärjestön johtajana ja valtuustoryhmänsä puheenjohtajan vuosikaudet. Kansan syvien rivien tietoisuuteen mies tuli jäätyään kiinni lahjoman vastaanottamisesta ja kun häntä TV:ssä haastateltiin putkasta vapautumisen jälkeen, mies, toisin kuin kaikki muut rötösherrat, vakuutti viihtyneensä sellissään erinomaisesti ja tunnusti olevansa tapahtuneesta “äimän käkenä” sekä myönsi rehdisti, että “saatana, väärin tein”. Ei ihme, että tämän perirehellisen suomalaisen miehen poliittinen ura kääntyi selkeään nousuun ja myöhemmin hän pääsi eduskuntaankin. Saarnio tunnetaan yli puoluerajojen lempinimellä “Reilu-Pekka.

JANAJEVIA TURPAAN

Ruuthin kirja ei pitäydy täysin totuudessa siltä osin, kun siinä kerrotaan SKDL:n ja NKP:n välisistä yhteistyöneuvotteluista, joista Pekka Saarnio ja neuvostoliittolaisten puolelta kuuluisa Gennadi Janajev suurelta osin vastasivat. Eduskunnan entinen puhemies Mikko Pesälä nimittäin paljastaa muistelmissaan, että erään neuvottelun päätteeksi Reilu-Pekka vetäisi perikansalliseen ja suomalaiseen poliittiseen perinteeseen vahvasti tukeutuen arvovaltaista neuvostojohtajaa vessassa turpaan sillä seurauksella, että yksi korkeimman neuvostoeliitin jäsen makasi nenä veressä kusisen huussin lattialla. Sieltä hän kuitenkin ponnisti vielä hyvinkin korkealle.

Kannattaa nimittäin muistaa, että Gennadi Janajev oli myöhemmin naapurimme dramaattisen vallankaappausyrityksen johdossa, joka ei sekään, koska oli venäläistätekoa, kestänyt kovinkaan kauaa. Venäläisten kunniaksi on todettava, ettei kaappauksen aikana veri juurikaan virrannut; viina tosin sitäkin enemmän. Tästä epäilemättä suurin poliittinen ansio lankeaa Pekka Saarniolle ja hänen kaltaisilleen, jotka Janajevin lukuisilla Suomen matkoilla opetti hänet juopottelemaan oikein aikamiehen lailla. Ja eihän tämän valtataiston vastapuoli Boris Jeltsinkään tainnut ihan vesipoika olla.

Alpo Ruuth: Kallion kundi ei kuole

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001, 447 s.

 
12. MAAILMAN PAKSUIN KIRJA?

On yllättävää, että maailman paksuin kirja kertoo Ruotsin sotahistoriasta. Nykyään ihmiskunnan omanatuntona toimiva kansakunta oli 1600-luvun puolivälissä todellinen roistovaltio, joka Saddam Husseinin kaltaisen kuninkaansa johdolla terrorisoi naapureitaan ja pyrki laajentamaan valtakuntaansa Jäämereltä Mustallemerelle saakka. Tästä ajanjaksosta kertoo Peter Englundin uusin kirja “Voittamaton”. “Voittamattomalla” tarkoitetaan kuningas Kaarle X Kustaata, jolle annettu lisänimi ilmeni lopulta liian varhain annetuksi ja kuningas kuoli alle nelikymppisenä ilmeisesti stressiperäisiin vaivoihin. Se saattoi olla onni maanosalle.

Peter Englund on 44-vuotias historian dosentti ja erinomainen kirjailija, jolle voitaisiin aivan hyvin myöntää Nobelin-palkinto; jos ei kirjallisuuden, niin sitten rauhanpalkinto. Miehen tuotanto on sotahistoriaa ja kerronnaltaan sen verran realistista, että lukija tuntee ajoittain jopa fyysistä pahoinvointia.

Uusimman teoksen alussa kuvataan yksi kirjallisuuden historian irvokkaimmista tapahtumista. Siinä eräs talonpoika tutkii ruotsalaisten kaatuneiden ruumiita löytääkseen heidän mahdollisesti kätkemänsä kultarahat. Sen ajan sotilailla oli nimittäin tapana nielaista kultarahansa ennen taistelua, jotta mahdollisen vangiksi jäämisen jälkeen he olisivat mahdollisesti varmistaneet tulevaisuutensa. Taistelujen jälkeen kuolleiden vatsat avattiin ja heidän suolensa tutkittiin. Tämä on niitä asioita, joista Topeliuksen välskäri ei lapsille kertonutkaan.

Eikä välskäri kertonut siitäkään, kuinka muudan sotilaspastori nostatti ruotsalaisten taisteluintoa ennen hyökkäystä erääseen puolalaiseen kaupunkiin. Pastori selosti joukoille tilanteen erinomaisuutta tavallisen sotilaan kannalta. Jos tulevassa rynnäkössä sattuisi kalma kohtaamaan sotamiestä sotatiellä, niin ei syytä huoleen, sillä taivaan ilot häntä olivat odottamassa. Jos henki sen sijaan säästyisi, odottaisi kaupungissa ennennäkemätön ryöstösaalis. Tapaus tuo mieleen Irakin ja Iranin rintaman 300 vuotta myöhemmin; siellä tosin jaettiin joukoille myös muovisia paratiisin avaimia.

MIKSI?

Englundin kirja herättää kysymyksiä, mutta ei aina anna vastauksia. Miksi esimerkiksi 1600-luku oli niin väkivaltaista aikaa? Kun keskiajan lopulla eurooppalaiset olivat vauraita ja suhteellisen rauhaarakastavia rakennellen taivaita tavoittelevia katedraaleja ja upeita kaupunkeja, niin parisataa vuotta myöhemmin maanosa oli kaaoksessa. Ihmisiä tapettiin kasapäihin, elleivät he kuolleet nälkään tai ruttoon ja se omaisuus, joka sen ajan vehkeillä pystyttiin tuhoamaana myös tuhottiin. Tästä voi ainakin oppia sen, että elämisensä perusasioista taistelevat ihmiset ja kansat muuttuvat hetkessä hirviöiksi ja sivistyksen ohut kerros katoaa nopeasti.

Houkuttelevalta tuntuisi yrittää selittää ajan väkivaltaisuutta 1600-luvulla tapahtuneella ilmaston kylmenemisellä. Vuosisatoja aiemmin ilmasto oli myös kylmennyt ja se ajoi monimutkaiseten syy-seuraus-ilmiöiden jälkeen mongoolit etsimään lisää elintilaa ja samalla he loivat historian suurimman valtion. Mutta luultavasti selitys on liian kaukaa haettu; ilmeisesti kysymys oli pohjimmiltaan siitä, että tuliaseiden kehitys vähensi aateliston valtaa, joka aiemmin perustui kykyyn kustantaa panssaroituja ratsujoukkoja, jotka menettivät merkityksensä, kun ruotsalaiset renkipojat pystyivät musketeillaan ampumaan kalliit haarniskat puhki. Aateliston vallan väheneminen lujitti samalla keskusvallan asemaa. Kuninkailla oli nyt mahdollisuus koota ja liikutella suuria armeijoita. Tätä asiaa tuki myös se, ettei enää tarvittu kalliita haarniskamiehiä, sodankäynti oli kehittynyt tasa-arvoiseen suuntaan.

Entäpä miksi köyhä ja väkiväkinen Ruotsi kykeni vuosikymmeniä terrorisoimaan kaikin puolin rikkaampia ja suurempia naapureitaan? Selitys oli ilmeisesti se, että vaatimattomat olosuhteet pakottivat ruotsalaiset kunnon preussilaisiksi. Kuri, järjestys ja tehokas hallinto korvasivat puuttuvat resurssit. Ne mahdollistivat kovan verotuksen ja suhteettoman suuren armeijan varustamisen. Kaikin puolin vahvempi Puola ei pystynyt Ruotsia pysäyttämään, koska valtio oli tehottomasti organisoitu ja niinpä vieraat joukot saivat mellastaa Puolan maaperällä vuosikausia.

Esimerkiksi Puolan päätöksentekokoneisto oli yhtä tehoton kuin tämän päivän EU:ssa konsanaan. Aateliston hallitsemat valtiopäivät pystyivät tekemään päätöksiä vain silloin kun aateliset olivat täysin yksimielisinä, ts. tiukanpaikan tullen ei päätöksiä voitu tehdä. Lisäksi Puola oli niin eriarvoinen yhteiskunta, ettei se uskaltanut kunnolla aseistaa talonpoikiaan ja niinpä Ruotsin kansanarmeija yksikertaisella ja aggressiivisella taktiikallaan löylytti vastustajan uljaita ritariperinteitä edustavan vastustajansa. Muuten ritariperinteet taitavat Puolassa vaikuttaa edelleenkin; siellä miehet suhtautuvat naisiin ritarillisesti ja ovat esimerkillisen innokkaita suutelemaan naisia kädelle. Tapa, jota suomalaisten renkien ja pienviljelijä-metsureiden jälkeläiset eivät hallitse.

Toisaalat puolalaisten kunniaksi on sanottava, että heidän aatelisella ratsuväellään oli komeat puvut, parhaat hevoset ja yksilöinäkin he olivat vastistajiaan taitavempia, mutta yhteistyö ei onnistunut, koska kuri puuttui. Moni sotilasoperaatio lopahti alkuunsa, kun joukot alkoivat kesken kaiken ryöstämään ja raiskaamaan. Kovan kurin ruotsalaiset kykenivät paremmin nautinnon lykkäämiseen ja aloittivat yleeensä ryöstelyn ja raiskailun vasta, kun vihollinenen oli lyöty.

RAHOITTIKO RANSKA?

Tosin ihmiset oppivat häviöistä ja niinpä Ruotsi aikojen saatossa menetti taktisen etunsa, kun myös naapurit alkoivat muuttaa sotilasoppejaan sen esimerkin pakottamina ja niinpä Ruotsin suurvalta romahti nopeasti. Hämmästyttävää, että Englund ei kirjassaan kerro sitä, että ainakin 30-vuotisen sodan aikana rikas Ranska rahoitti köyhän Ruotsin sotatoimia ja esimerkiksi Suomen linnan historiassa kerrotaan, että ranskalaisethan senkin rahoittivat 1700-luvun lopulla. Mutta miten oli 1600-luvun lopulla, ehtyivätkö nämä rahahanat jostakin syystä ja romahtiko Ruotsin suurvalta-asema sponsorirahan puutteeseen?

Vaikka Peter Englund onkin yksi aikamme viisaimmista miehistä, on hänkin erehtyvä ihminen. Hän kertoo kirjassaan ruotsalaisten käyttämästä ratsuväen pistoolista, joka varmasti oli kaikin puolin vaarallinen ase sekä ampujalle että vihollisille. Kirjassa väitetään, että tämän peukalonpään kokoisia lyijykuulia ampuvan aseen lähtönopeus oli 380 m/sekunnissa. Tässä kyllä taitaa olla väärä tieto; dosenttimieheltä ovat luultavasti menenet metrit ja jalat sekaisin.

Peter Englund: Voittamaton - Erään miehen tie suurvalta-aikana

Suomentanut Seppo Hyrkäs

WSOY 2001, 910 s.

 
13. MYLLYLÄÄ AHISTAA

Perinteisesti suomalainen urheilusankari on vähäpuheinen eikä hän turhia selittele tekemisiään. Sellaisista miehistä kansa on pitänyt. Se vielä jotenkin hyväksyttiin, kun Haku-Veikko jäyhästi totesi kyselijöille kilpailun jälkeen, että syy vuoden -54 Falunin MM-hiihtojen 50 km:n hopeaan oli, että “kaavuin kahesti ja Kusin kerran”. Mainittakoon, että matkan voitti Vladimir Kusin.

Sen sijaan viime Lahden MM-kisojen katastrofaalisen häpeän jälkeen, urheiluyleisö on avoimesti pilkannut entisiä sankareitaan ja näiden selittelyjä. Eniten ärtymystä on tosin herättänyt se, että porukka jäi kiinni, vaikka eihän se mikään yllätys ollut. Kyllähän moni hiihtohullu tunsi huolta siitä, että kestääkö dopingtestissä sinkkiämpärin pohja, kun miesten viestinhiihdon ratkaisuvaiheissa Myllylä pani oikein tosissaan menemään niin, että televisiokuvassa selvästi näki, että liekit vain suihkivat huippumme takalistosta.

IHMISEN AHDISTUS

Nyt Mika Myllylä on julkaissut selityksensä kirjan muodossa. Hämmästyttävin asia kirjassa on, että sen on hiihtäjä itse peruskoulupohjalta ihan hyvin kirjoittanut. Mika Myllylä on monipuolisesti lahjakas ihminen kuten huippu-urheilijat yleensäkin. Esimerkiksi tarina siitä, kuinka lähes hermoromahduksen kokenut supertähti matelee liikennettä vaarantaen Lahdesta Haapavedelle kertomaan täysin tietämättömälle perheelleen tapahtuneesta, on kaunokirjallisesti ansiokas ihmisen ahdistuksen kuvaus. Harmittaa, että media-miehet (Myllylän oma termi) ovat keskittyneet yksipuolisesti pilkkaamaan miehen selittelyjä, unohtaen, että mitäpä jos tällä onkin ihan oikeasti tarve selittää ja puolustautua. Moraali on hyvin aikaan ja paikkaan sidottu ilmiö.

Entäpä, jos hän aidosti tuntee kärsineensä vääryyttä. Ilmeisesti pilkkaajia ärsyttää eniten se, että julkiuskovainen mies risti rinnassaan yrittää puolustella tekojaan. Tietenkin juridisesti ajatellen kysymyksessä on miljoonaluokan petos, mutta muistettakoon, että myiväthän kaikki hyvämaineiset ravintoloitsijat kieltolakiaikoina kovaa teetä, paparikonekauppiaat jakelivat lahjuksia neuvostovallan edustajille ja eiköhän nykyään eräissä maissa toimivat liikemiehet joudu asioimaan paikallisen mafian tai lahjuksia norkoavien poliitikkojen kanssa. Kaikista hurjinta on kuitenkin se, ettei Armi Kuuselakaan ollut puhdas, vaan hänkin syyllistyi ripsenkähertimen käyttöön.

Varsinkin ns. harmaa vyöhyke, josta Myllylä kirjottaa, pistää kunnon moralisteja vihaksi. Väitetään, että harmaa vyöhyke on sitä, että kaikkia vippaskonsteja, joista ei jää kiinni, saa käyttää. Kuitenkin mäkihypyssä kehitellään kaikenlaisia pukuja, joilla etsitään säännöistä aukkoja ja myös moottoriurheilussa pyritään auton peltejä vääntelemään erilaisia porsaanreikiä hyödyntäen. Kestävyysurheilupuolella tiedetään ja hyväksytäänkin ternimaidot, kreatiinit, lisähapet, alppimajat ja nesteytykset ainakin itse suorituksen jälkeen, mutta ennen suoritusta nesteytystä ei hyväksytä. Entäpä nesteytys kilpailun jälkeen, jos vaikka seuraava startti on päivän kuluttu, onko se kiellettyä. Jos hemohess on kiellettyä, niin ovatko myös eräät muut aineet, joita ei ole säännöissä nimen omaan mainittu. Myllylän mukaan niitäkin on ja jos ne olisivat olleet viime talvena käytössä, olisi hiihtohullulla kansallamme monta uutta sankaria.

YÖ 5000 METRISSÄ

Asian johdosta perustettu eräänlainen parlamentaalinen selvitysryhmä totesi loppulausunnossaan, että suomalaisten touhut viittasivat vahvasti EPO-hormonin käyttöön. Varmasti näin onkin, mutta toisaalta ihmetyttää ainakin Myllylän ja Isometsän alppimajaharrastus, koska miksi turvautua niin työlääseen ja tuskalliseen veriarvojen nostokeinoon, mikäli asiat hoituisivat epolla paljon kätevämmin. Myllylä myöntää välillä olleensa lähes sekopäinen vietettyyän yönsä 5000 metrin korkeutta vastaavissa oloissa.

Nyt on vain joukko roistoja, joista suurin ja mediatenteissä joukon keskelle oikeaoppisesti sijoitettuna on Kari-Pekka Kyrö. Mies, joka on vaikuttaa todella älykkäältä ja jolla on niin rehellinen naama, että maalaispitäjien pääsiäisnäytelmissä hänet ilman muuta valittaisiin Jeesuksen rooliin. Eikö myös itse Myllylä asiaa kiihkotta ajatellen vaikuta hämmästyttävän fiksulta ja tasapainoiselta ihmiseltä Tätä käsitystä vahvistaa myös miehen kirja, jota tosin vaivaa fanaatikolle tyypillinen täydellinen huumorintajuttomuus. Luulisi, että käsitellyt tapahtumat täyttävät täydellisen farssin tunnusmerkistön kaikkine laukun katoamisineen, lyhytjälkisine hätävalheineen ja ilman hemohessiäkin punoittavan Paavo M Petäjän selittely-yrityksineen. Kannattaa huomata, että rikolliseksi leimattu Kari-Pekka Kyrö on jokaisen äidin toivevävy toisin kuin lakia ja järjestystä edustanut juristi Petäjä.

On oikeus ja kohtuus, että neljän vuoden kuluttua talviolympialaisten viestinhiihdon lähtövaatteen alla korskahtelevat kaikki maamme kärähtäneet mieshiihtäjät lupaavan Harri Kirvesniemen johdolla. Se on mannaa sekä kansalliselle identiteetillemme että kansalliselle imagollemme. Norjalaisten ilmeet saattavat siinä tilanteessa olla mietteliäännäköisiä. Mutta seuraaviin talvikisoihin on vielä neljä vuotta. Siihen asti maamme urheilukansa joutuu ainoastaan jännäämään erään huomattavan raamikkaan pikajuoksijan ja muutaman pienen apteekin kokoisen heittäjän ja mörssärin menestystä suurkisoissa ja niihin liittyvissä testeissä.

Mika Myllylä: Riisuttu mestari

Tammi 2001, 318 s.


14. UKKOLA ON KOVA JÄTKÄ

Kultamitalivoittaja Pertti Ukkolan 50-vuotispäivän kunniaksi on hänestä julkaistu kirja, joka on sikäli erikoinen urheilukirja, että se on oikeasti hauska. Monet huippupainijat ovat nokkelia ja herkkiä huumorimiehiä; niinpä esimerkiksi joku vuosi sitten SM-painit aloitettiin Oulussa runohetkellä, jossa maailmamestarit Eero Tapio, Tapio Sipilä ja Pertti Ukkola lausuivat omaa tuotantoaan.

Kun lupaava hiihtäjänuorukainen ilmestyi 40 vuotta sitten Sodankylän painisalille, hän ei aluksi vaikuttanut miltään superlupaukselta. Kaksi ensimmäistä ottelua kestivät yhteensä seitsemän sekunttia. Ensimmäisen hän hävisi kolmessa ja toisen neljässä sekunnissa, joten kuitenkin ura osoitti selvää nousujohteisuutta.

Mutta kovaa kuntoa ja luontoa häneltä löytyi. Kun painijatoverin trikoot hajosivat 40 asteen pakkasessa, kun ne putosivat polkupyörän pinnojen väliin, ilmoitti tämä lopettavnsa harjoituksissa käymisen. Siihen Pertti Ukkola tokaisi, että hän lopettaa vasta, kun on voittanut maailmanmestaruuden. Sodankyläläinen painin euroopanmestari ja kuvanveistäjä Erkki Alajärvi kuuli tämän ja hän ilmoitti, että helpompi on nousta perse edellä pylvääseen kuin voittaa maailmanmestaruus. Niin onkin sanoi Ukkola tämän kuultuaan, meni lähimmälle puhelinpylväälle ja nousi siihen takapuoli edellä. Se onnistui, kun puristi reisillä kovasti ja työnsi sitten käsillä.

MIEHEKÄSTÄ TREENAUSTA

Kunnon Lapin lentojätkän tapaan Ukkolalla ei lähteminen ole ollut vaikeaa. Jo pikkupoikana perhe muutti Lokan altaan alta evakkoon ja heti koulun lopetettuaan hän läksi suomalaisen painin mekkaan Seinäjoelle, jossa hän asui saunan pukuhuoneessa ja harjoitteli ammattimaisesti ja kovaa. Kun kateelliset alkoivat väittää, että Ukkola vain treenaa ammatikseen kunnan rahoilla, muutti mies Tampereelle, jossa hän parhaimmillaan kävi päivän aikana kolmen seuran harjoituksissa. Ei ihme, että hän oli myöhemmin maailman kovakuntoisin painija.

Kerran maajoukkueleirillä, kun Ukkola saapui aamupuolella luvattomilta reissuiltaan majapaikkaan, sotilaallista kuria edustanut valmentaja Eero Tapio huomasi tapahtuman, ja sanoi, että nyt on Ukkolalla sitten tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko lähdet kotiin tai teet vähän miehekkäämmät harjoitukset. Tietenkin Ukkola valitsi jälkimäisen vaihtoehdon.

Mies määrättiin painimaan tauotta kolme tuntia eri vastustajia vastaan ja kun tämä lopulta väsymyksestä alkoi luiskahdella selälleen, ihmetteli valmentaja, että mikä painija se tuollainen on, joka selälleen kaatuilee. Niinpä Tapio määräsi vielä hänet viideksitoista minuutiksi siltaan. Sen jälkeen valmentaja totesi, että saattaa Ukkolasta vielä painija tullakin. Tapio oli kuuluisa kovana kurinpitäjänä ja niinpä hänen maajoukkuevalmentajan pestinsä kesti vain vuoden; Etelä-Pohjanmaan miehetkin alkoivat kovaan kuriin kyllästyttyään huutelemaan, ettei nyt olla Venäjällä. Muuten myös Ukkolan valmentajan pesti myöhemmin vain vuoden. Hänkin vaati liikaa nykyajan vähän pehmeiltä painijoilta, joilla harjoittelun sijasta mielessä pyörivät kaiken maailman tentit ja väitöskirjat.

RUNOILIJA VOITTI KULTAA

Ei siis ollut mikään yllätys, että harjoittelufanaatikko Ukkola voitti vuonna -76 Montrealin olympialaisissa kultaa . Yllättävää sen sijaan on, vuotta myöhemmin hänet valittiin maailman parhaaksi painijaksi. Sikäli hupaisaa, että toiseksi parhaaksi valittiin neuvostoliittolainen Farat Mustafin, joka sijoittui Ukkolan sarjassa toiseksi ja oli hänelle aina pahin vastustaja. Tosin Ukkola huippuvuosinaan hänet aina voitti. Ukkola myöntää, että jos hän olisi ollut Mustafin, olisi hän ottelut voittanut, mutta henkinen yliote ratkaisia asian. Älykkäämpi ottelija voitti . Niinpä lopulta kävi niin, että vaikka Mustafin oli naapurin mestari, ei häntä valittu suurkisoihin, koska tiedettiin, ettei hän Ukkolaa voita ja tilalle lähetettiin toinen kova mies ja niitähän siellä siihen aikaan riitti.

Ukkola on vahva ja kovakuntoinen, mutta myös älyltään terävä. Tyhmä mies ei runoutta harrasta. Ukkolan kirjassa on näytteitä hänen tuotannostaan. Se on etupäässä herkkää luontolyriikkaa, jossa hiihdellään Lapin kairoissa ja istuskellaan tulilla. Sen sijaan miehen tuotannon ehdoton huippu on kirjasta sensuroitu. Runo on nimeltään “Työläisurheilijanuorukaisen vappuaamu” ja sen alkuosiossa kerrataan edellisen illan tapahtumia ja viimeinen mieleenjääpä säe kuuluu: “Eipä enää lennä keppi, kipeä on heppi sekä pää.” Ukkolan kirjan rivien välistä on luettavissa, että silloin kun tämä Lapinjätkä treenasi, niin silloin todella treenattiin ja kun ei treenattu, niin silloin ei todellakaan treenattu.

Pertti Ukkola: Elämäni molskilla

Tampereen Urheilutoimittajien Kerho r.y 2000, 159 s.