Urheiluselostajien ammattisairaus


URHEILUSELOSTAJIEN AMMATTISAIRAUS


ALKOHOLI ,URHEILUSELOSTAJIEN TAUSTAVOIMA

Yleisradiotoiminnan alkuaikoina ei ollut vielä erikseen erityistä urheilutoimitusta. Kuuluttajana toiminut aatelismies Alexis af Enehjelm joutui olosuhteiden pakosta lukemaan myös urheilutuloksia. Aina ammattitaito ei täysin riittänyt. Lukiessaan Kööpenhaminassa käytyjen kuuromykkien yleisurheilukilpailijen tuloksia oli erään juoksumatkan voittajan aika 9.25. Tulospaperi oli sen verran ruttaantunut, ettei matkan pituudesta saanut selvää. Aikansa asiaa mietittyään Alexis päätteli matkaksi joko 3.000 tai 5.000 metriä.

SELOSTUKSEN AMATÖÖRIYDESTÄ AMMATTIMAISUUTEEN

Niinpä ei ollutkaan ihme, että jo 30-luvulla päätettiin pestata varsinainen urheiluselostaja. Täksi ensimmäiseksi urheiluselostajaksi tuli runoudesta väitellyt tohtori Martti Jukola, joka olikin ammatissaan loistava. Ikävä kyllä miehen uran katkaisi sairastuminen alkoholismiin, mikä vei hänet hautaan heti Helsingin olympialaisten jälkeen. Työnsä hän hoiti sairaudestaan huolimatta mallikkaasti. Jukola oli ilmiömäisen nopea puhuja ja ehkäpä kuuntelijoidenkin kannalta on vain hyvä, että selostaja on juttutuulella.

Kommelluksitta tosin ei Jukolakaan selvinnyt. Oslon olympialaisten näytöslajina oli jääpallo. Ruotsin ja Norjan välisen ottelun edellä selostaja tunsi vatsahermojensa reistailevan ja niinpä hän lääkinnällisistä syistä sulkeutui selostuskoppiin viskipullo eväänään. Selostus onnistui muuten ihan hyvin, mutta ottelun loppupuolella Jukola alkoi nähdä pelikentällä myös suomalaisia pelaajia. Vaikka senhän ei pitäisi olla mikään puute, sillä tokihan Suomessa ylipäätäänkin seurataan urheilutapahtumia ikään kuin sinivalkoisten silmälasien läpi.

Kerran taas Jukola oli Saksassa selostamassa Saksan ja Suomen välistä jalkapallomaaottelua. Isäntämaa hallitsi pelitapahtumia niin selvästi, että selostajakin totesi seuraavansa tilannetta Suomen maalin edustalla kylmä rinki selkäpiin ympärillä - kun ei herras- ja tohtorismiehenä kansanomaisempaa vertausta kyennyt käyttämään.

SINIVALKOINEN ÄÄNI

Jos Martti Jukola välitti kansalle kisatapahtumia konekiväärimäisen nopeasti, oli hänen kolleegansa Pekka Tiilikainen päinvastoin hyvin rauhallinen jutustelussaan, ja tiukan paikan tullen hän tiivisti tunnelmaa vaikenemalla kokonaan ja pillauttamalla itkun. Näin tapahtui mikäli suomalainen voitti tai hävisi.

Eikä pääselostaja Tiilikaisen tarvinnut teeskennellä liikutustaan. Tunne oli kyllä aito. Vuoden 1948 Chamonin olympialaisten jälkeen radion talouspäällikkö valitti, että Pekan jäljiltä oli löytynyt 23 tyhjää viinapulloa. Pekka närkästyi moisista perättömistä puheista. Hänen mukaansa pulloja piti olla 24. Kun asia tarkastettiin, todettiin Pekan olevan hyvin rehellinen mies.

Markus Similä kertoo muistelmissaan, kuinka myös hän oli seuraamassa Cortinan olympiakisoja. Hän vuokrasi paikallisen vossikan ajeluttamaan itseään reellä ihaillakseen vuoristonäkymiä. Kuinka ollakaan hän näki jonkun miehen väsyneen lumihankeen. Koska oli kylmä, Similä pelkäsi jo pahinta. Mutta reessä mies virkosi ja selvisi, että kysymyksessä oli ruotsinkielinen urheiluselostaja Enzio Sevon. Tämä ymmärsi vielä sen verran maailman menosta, että sairaalan sijaan vaati pääsyä radioselostamoon, ja täytyihän siihen suostua. Selostamossa mies terhistäytyi ja alkoi suorassa lähetyksessä kertoilla päivän urheilutapahtumista kuulijoiden mukaan kauniilla ja jäntevällä ruotsinkielellä. Selostuksen jälkeen mies oli sitten taas aivan vetämättömässä kunnossa.

Kun Similä ihmetteli asiaa, neuvoi Sevon kolleegaansa: “Nuori mies! Urheiluselostaja tarvitsee kolme asiaa. Ensiksi: hemmetin kovaa kuntoa! Toiseksi: teräksenlujaa rutiinia! Kolmanneksi: teräksenlujaa itseluottamusta!”

Pekka Tiilikaisen elämäkertateoksessa Paavo Noponen kertoo, kuinka Pekka ja Enzio joivat kerran kahdessa viikossa 12 litraa pirtua ilman että se mitenkään heikensi miesten työtehoa tai että kuuntelijat olisivat huomanneet mitään poikkeuksellista. Noposen mukaan suoritus on aivan uskomaton ja sen pitäisi kelvata Guinnesin ennätysten kirjaan osoituksena Suomen radiomiesten poikkeuksellisen lujasta fysiikasta ja psyykestä. Urheilu- ja tilastomies Noposen mukaan määrä vastaa kahta kokonaista ja yhtä seitsemäsosaa Koskenkorva-pulloa miestä kohti päivittäin.

TV.N LATISTAVA VAIKUTUS

Television tulo 60-luvun alkupuolella latisti radioselostuksia. Väitetänhän esimerkiksi, että vielä 50-luvulla radion johtava taistelijapari kykeni selostamaan 110 metrin aitajuoksua kolme minuuttia viisitoista sekuntia. Neljännen aidan kohdalla luettiin miesten kuulantynnön lopputulokset ja seitsemännen aidan kohdalla kerrottiin naisten pituushypyn sarjoja. Lopuksi pääselostaja pyysi apulaiseltaan, että “kuule Paavo! Annapas se kiikari, että voin katsoa lopullisen järjestyksen”. Tarina päättyy siihen jo legendaariseksi muuttuneeseen toeamukseen: Täh! Tämä kiikarihan on jo ihan tyhjä!”

Kerran Leningradissa Paavo ja Pekka heräsivät siihen, että hotelli Europjskajan hissin peili särkyi. Tämä tapahtui kahden miliisin tuodessa TV-selostaja Seppo Kangasta huoneeseensa nukkumaan. Radiomisesten sitkeyttä ei ollut myöskään TV-selostaja Anssi Kukkosella, joka katosi kesken Keski-Euroopan mäkiviikkojen huolestuttaen tällä katsojat.

Lähteet:
Paavo Noponen: Pekka Tiilikainen, Suomi. Jyväskylä 1986
Paavo Noponen: Pekka Tilikainen, pääselostaja. Jyväskylä 1987
Tapani Suominen & Pentti Kemppainen: Unton tarina. Juva 1980
Jorma Ojaharju: MInun Kosmokseni. Porvoo 1982.