Vaihtoehtourheilua


VAIHTOEHTOLIIKUNTAA

Kirjassa Suomi uskoi urheiluun muistelee professori Matti Kuusi, kuinka koripalloilu saapui Mäntyharjun reissupitäjään 1930-luvulla. Silloinhan koripalloilu oli vielä todella uutta maassamme. Savolaiset huomasivat kuitenkin pian, ettei heillä lyhytkasvuisuuttaan ole mahdollisuuksia aivan lajin terävimpään kärkeen. Niinpä he yrittivät luontaisella nokkeluudellaan korvata vähäisen vartensa.

Kuusen mukaan Mäntyharjun Kallalahdessa pelattiin vielä ennen sotia kesäiltaisin koripalloa säännöin, jotka kohta kohdalta poikkesivat kansainvälisen Koripalloliiton säännöistä. Päätyalueiden väliin oli rajattu laaja keskilohko, jolla saivat liikkua vain pikkulapset ja vanhukset; palloa ei ollut lupa heittää keskilohkon yli toisen päätyalueen hyökkääjille. Jokaisen korin jälkeen Kohtalo (esim. kunnianarvoisa, mutta ei välttämättä enää pelikykyinen setä tai täti) nakkasi pallon olkansa yli keskilohkolle, jolla vikkelä viisivuotias tai tarmokas 70-vuotias saattoi ratkaista, kumman päätykorin suuntaan hyökkäys lähti etenemään.

Sotien jälkeen koripallon kallalahtelainen muunnos hävisi. Uusi supupolvi totesi, että järveen viettävä rantaniitty ei ollut mikään koripallokenttä ja että totuttautuminen virheellisiin sääntöihin saattoi haitata kohoamista kansainväliselle tasolle. Valitettavasti myös koko koripalloilu loppui kylästä, koska kelvollista pelikenttää ei löytynyt ja vaikeuksia kohdattiin myös normien mukaisen atleettijoukon kokoamisessa.

JÄÄGOLFIN PORONSALMI OPEN

Jäägolfin perustan loivat 60-luvun lopulla kaksi lukiolaispoikaa Jäppilän erämaalammelle suuntaamansa luontoretken aikana. Hannu Itkosen teoksessa Kenttien kutsu lajin syntyvaiheita kuvataan seuraavasti:

“Laji syntyi luonnollisesta liikunnan tarpeesta; nuotion sammuttua nuorukaiset saivat tuntea luissaan ja ytimissään kevättalvisen sään oikullisuuden. Ihminen, jos kukaan, lähes karvaton kun on, tarvitsee lämpöä ja niin pojat tovin päästä tapasivat itsensä potkiskelemasta lämpimikseen käpyjä vanhoihin pilkkiavantoihin. Ennen pitkä kuvaan astui käyrävartinen kepukka ja lopulta kävyn syrjäytti lento- ja kimmo-ominaisuuksiltaan verrattomasti parempi esine, käytetty tennispallo. Kehitys oli nopeaa, jäägolf saavutti nykyisen muotonsa parissa vuodessa.”

Jäägolfin harrastuksen levitessä käynnistyi kilpailutoiminta. Lopulta päädyttiin jokavuotiseen pääsiäislauantaina pelattavaan Poronsalmi Open -turnaukseen, joka luonnollisesti sai nimensa tapahtumapaikkansa perusteella.

70-luvun lopulla jäägolf oli niin pitkällä, että lajilla oli jopa omat säännöt, jotka julkaistiin mm. Jyväskylän Ylioppilaslehdessä. Seuraavat lainaukset sännöistä kuvaavat lajin luonnetta ja erityisyyttä:
“Pelaajaksi sopii kuka tahansa tuttu, vieras tai kylänmies. Pelaajat hankitaan lähettämällä heille kutsukortti, uhkauskirje tai avattu kalakukko.
“Maila valmistetaan puusta. Tämä tapahtuu välittömästi ennen ottelua tai jopa useita vuosia aikaisemmin. Mailan valmistuksessa saa käyttää kotimaisia teräaseita, ei kuitenkaan ongenkoukkua.
“Pallon koloon saattaminen on pelin keskeinen idea. Pallo tulee toimittaa koloon mailaa apuna käyttäen, lyömällä, ei siis esim. lakaisten tai vipaten. Rahan vippaaminen on puolestaan ankarasti sallittua.

Jäägolf on mitä tyypillisintä välineurheilua. Erityinen merkitys on puusta veistetyillä mailoilla. Niillä on omat persoonalliset nimet. Vuosien myötä ovat tutuiksi tulleet muun muassa ‘Hankkija’, ‘Puudolf’, ‘Sampadi’, Kukkakauppiaan sääri’, ‘Armas’ sekä ‘Kalkkuna’.

Jäägolfjoukkueiden nimet poikkeavat perinteisistä tahattoman koomisista agraariyhteiskunnan arvoja heijastavista hiihto- ja yleisurheiluseurojen nimistä, jollaisia ovat esimerkiksi ‘Saarijärven Pullistus’, ‘Reisjärven Pilke’ ja ‘Kaarinan Ura’. Maineikkaat jäägolfseurat sen sijaan ovat olleet nimiltään sellaisia kuin ‘Minä ja katsohan merta’, Bysantti Grandhole’, ‘Gonzo’ sekä ‘Hiltonin Sudet’.

Tällä hetkellä jäägolfin suosio on hiipumassa ja tiettävästi legendaarista Poronsalmi Open -turnausta ei enää järjestetä. Lajin kehittänyt raivaajaikäluokka on keski-ikäistynyt eikä seuraajia ole ilmaantunut. Uudet helpommat ja suurempia liikuntaelämyksiä tarjoavat lajit ovat syrjäyttämässä jäägolfin. Tällaisesta uudemmasta kansanperinteestä on hyvä esimerkki kuopiolaisen Woimisteluseura Hämyn organisoima toiminta.

VOKAALISTA LIIKUNTARUNOUTTA

Woimisteluseura Hämyn jäsenet ammentavat toimintamuotoja perinteisestä liikunnasta ja urheilusta mutta myös laajemmista kulttuuriaineksista. Seura on kuvannut itseään seuraavin sanakääntein:

“Woimisteluseura Hämyn tarkoitus on edistää onomatopoesiaa, vokaalista liikuntarunoutta. Seuran toiminnassa ovat keskeisellä sijalla kollektiiviset liikunnalliset ainoaisesitykset. Näissä akteissa yhtyvät kinesia, poesia ja rytmi harmonisessa suhteessa siten, että usein muodostuu inhimillinen pyramidi. Pyramidin tarkoitus on olla enemmän kuin osiensa summa, siis 1+2=4.

Toiminnan epätemaattisuus tuottaa usein yllätyksiä, mikä on tarkoituskin. Sen sijaan hämyläiset välttävät erityisesti geometrisia jonomuodostumia, letkajenkkaa ja perässähiihtoa. Onomatopoesia on voimakastahtoisten ja lämpimien ihmisten toverillinen liikuntamuoto. Tästä syystä siinä vältetän liiallista pukeutumista ja hygieniaa. Tekstivalinnoissa pyritään noudattamaan ainoaisesitysperiaatetta, joka jättää tilaa improvisoinnille.”

Seura on järjestänyt myös tapahtumia, jollaisia ovat olleet mm. Hellyyskäräjät, 1. Waltakunnalliset juopottelupäivät, 1. Waltakunnalliset naurukäräjät sekä Sikakirkastusjuhlat. Viimeksimainittu tapahtuma on varmaan antanut aiheen seuran paitaa koristavalle eläinhahmolle, joka poikkeaa jonkin verran perinteisistä urheilullisista luontokappaleista, se kun esittää kärsälleen kaatunutta sikaa.

Woimisteluseura Hämy on saanut osakseen myös julkisen sanan tunnustusta toimintansa johdosta. Vuonna 1989 seura sai Pahkasika-lehden myöntämän 20 mk:n apurahan ainoana liikuntataiteen edustajana. Juhlallisen luovutustilaisuuden huipensi Woimisteluseura Hämyn muodostama ihmispyramidi.

Lähteet:
Pyykönen, Teijo: Suomi uskoi urheiluun. VAPK-Kustannus, Helsinki 1992
Itkonen, Hannu: Kenttien kutsu. Gaudeamus, Tampere 1996