Vielä lisää kirja-arvioita

27. KOMMUNISTIA KAULIMELLA KALLOON

    Vallankumouksellisella työväenliikkeellä menee huonosti. Ensin romahti koko ns. reaalisosialismi ja sitten Vasemmistoliiton entinen puoluesihteerin Ralf Sundin avioelämä törmäsi saman suuruusluokan ongelmiin. Tästä elämänsä vaiheesta Sund julkaisi kirjan nimeltään “Uhratkaa puoluesihteeri”, jossa hän säälimättä paljastaa tapahtumien kulun. Tällainen avoimuushan on nykyään maamme poliittisessa elämässä tapana  varsinkin vaalien alla.
    Ennen ei näin ollut, vaan esimerkiksi marsalkka Mannerheim massiivisessa muistelmateoksessaan luonnehtii lyhyeksi jäänyttä myrskyistä avioliittoaan seuraavasti:
    “Yksityiselämästäni tältä ajalta on mainittava, että vuonna 1892 menin avioliittoon neiti Anastasie Arapovin kanssa. Hänen isänsä oli edesmennyt keisarin seurueen kenraalimajuri Nikolai Arapov, tämäkin entinen chevalierkaartilainen”.
    Marski jättää paljastamatta, että kyseinen neiti Arapov oli lievästikin sanottuna erikoinen ihminen, jonka tekemisistä tavallinen Ralf Sundin kaltainen työläistaustainen jätkäpoika olisi löytänyt paljonkin kerrottavaa.
    Sundin perheessä ongelmat kärjistyivät lopulta niin pitkälle, että jopa puoluesihteerin fyysiseen koskemattomuuteen puututtiin. Ennen taistelevan työväenliikkeen toimihenkilöitä löivät ohranat, mutta tässä tapauksessa asiasta huolehti Sundin entinen vaimo, joka kolautti miestään kaulimella kalloon. Kuhmuotsainen puoluesihteerin ahdistusta ei lieventänyt sekään,  kun  oma vihitty ja vaivalla hankittu vaimo ilmoitti odottavansa lasta miehensä kaverille. Puoluesihteerikin ajatteli ensimmäiseksi turvautua väkivaltaiseen käyttäytymismalliin ja lähteä tapaamaan kyseistä  “käeksi” nimittämäänsä herraa  pimeälle kujalle pesäpallomailan kanssa.
    Sitten Sund paljastaa olevansa ennen kaikkea poliitikko eikä mies. Hän  ilmoittaa humaanisti tuntevansa sääliä ko. käkeä kohtaan. Kyllä miehisen miehen tulisi säälimisen sijasta ajattella  lähinnä kyseisen kutaleen salvamista, jotta tämä toimenpide edes vähän hillitsisi käen juoksenteluja.
    Muutenkin Sund paljastaa hyvät poliitikon ominaisuutensa. Hupaisa veijari tarina on se, kuinka populisti Esko Seppäsen äänivyöry varmistettiin ensimmäisiissä EU-vaaleissa. Sund päätti nimittäin puolueen nimissä julkisuudessa näyttävästi tuomita Seppäsen edustaman linjan. Tästä puolueen sisäisestä riidasta lietsottiin sitten mediassa sellainen pyöritys, että europarlamenttiehdokas sai näyttävästi ilmaista mainosaikaa tiedotusvälineissä. Lisäksi hän sai suuren marttyyrin ja isänmaan ystävän  maineen yli puoluerajojen.
     Niinpä eräänkin satunnaisen kirja-arvostelijan appiukko, joka ei ole äänestänyt missään vaaleissa Pariisin rauhan sopimuksen solmimisen jälkeen, koska silloin kiellettiin ne poliittiset suuntaukset, joihin hän katsoi voivansa samaistua, äänesti tiettävästi Seppästä. Hänhän oli tunnetusti isänmaallinen mies, joka oli  nuoruudessaan voittanut jopa arvostetun Mannerheim-soljen partiolaistaidoistaan.

Ralf Sund: Uhrataan puoluesihteeri
WSOY 2002, 302 s.



28. RUOTSINKIELISET HAISEVATKIN PAREMMALLE

    Markku T. Hyyppä, joka on psykosomaatikko, terveyden tutkija ja tietokirjailijaa, paljastaa uusimmassa kirjassaan maamme merkittävimmän yhteiskunnallisen ongelman. Tämä epäkohta on se, että suomalaiset elävät keskimäärin lyhyemmän ja onnettomamman elämän kuin läntiset naapurimme. Esimerkiksi suomalaiset miehet kuolevat peräti viisi vuotta nuorempina kuin mitä heidän pitäisi.
     Asian tekee erikoiseksi se, että vaikka kirjoittajan mukaan ruotsinkieliset ovat  perimältään ja elintavoiltaan hyvin samanlaisia valtaväestön kanssa, niin kuitenkin he elävät monessa mielessä paremman, pidemmän ja terveemmän elämän.
    Perinteisiä ja yksinkertaisia selityksiä asialle saattaisivat olla esimerkiksi elintaso- ja koulutuserot, mutta kirjoittajan mukaan ne eivät selitä ilmiötä riittävästi - eivät ainakaan Pohjanmaan rannikkoalueella. Siellä ruotsinkieliset ovat jopa keskivertoa köyhempiä ja huonommin koulutettuja.
    Hyypän mielestä terveyserojen keskeinen selittäjä on sosiaalinen pääoma. Siitä voitaisiin käyttää myös nimitystä yhteishenki. Sosiaalista pääomaa on ruotsinkielisten keskuudessa selvästi suomenkielisiä enemmän. Hyvällä yhteishengellä varustettu ihmisyhteisö selviää kaikin puolin hyvin ystäväverkkojen, sosiaalisen tuen,  yhteisvastuun ja toisista välittämisen avulla.
    Sosiaalinen pääoma vaikuttaa monella tavalla ja se  heijastuu myös alueiden taloudelliseen menestykseen. Tämä asia on helposti maalaisjärjelläkin ymmärrettävissä. On selvää, että yhteisöt, jotka keskittyvät rehelliseen työntekoon, vaurastuvat nopeammin kuin ne, joissa pääpaino pannaan varastelulle ja toisten  huijaamiselle. Ilmiö ei näy pelkästään Etelä- ja Pohjois-Italiassa, vaan myös maamme kieliryhmien välillä.
    Hyyppä ei hoe itsestään selvyyksiä eikä välttämättä vaadi kaikille mielipiteilleen tieteellistä näyttöä. Mielenkiintoinen on hänen pohdiskelunsa siitä,  onko mahdollista, että ihmiset myös alitajuisesti voivat viestittää toisilleen tärkeitä asioita. Onko niin, että samalla tavalla kuin ihmisten epäillään rakastuvan tietämättään hajuaistinsa avulla, niin  myös yhteisössä leijaileva epäluottamus välittyy alitajuisten hajujen eli ns.  feromonien avulla. Tässäpä työsarkaa konsulteille, ihmissuhdeneuvojille ja kosmetiikka tehtaille. Henkilökemiaa saattaa hyvinkin olla olemassa ihan konkreettisesti, ja ruotsalaisalueilla leijailevat luottamusta synnyttävät hyvältä tuoksahtelevat feromonit. Siellä on miellyttävämpi tunneilmasto.
    Hyyppä heittää ilmaan myös ajatuksen, että suomenkieliset myös kasvattavat lapsensa eri tavalla kuin kielivähemmistömme  ja että tämä vaikuttaa elämänasenteeseen myöhemmälläkin iällä. Kirjoittaja on  kierrellyt luennoimassa kouluissa ja suorittamiensa kyselyjen perusteella hänellä on näppituntuma siitä, että 9/10 suomenkielisestä on saanut lapsena selkäänsä, mutta ruotsinkielisistä tällä tavalla pahoinpideltyjä on  vain 1/10. Hyyppä ei yritä selittää kasvatusperiaatteiden erojen syitä, mutta hyvä selitys ilmiölle voisi olla vaikkapa muuttoliike. Voi olla, että iso osa suomenkielisistä on muualta muuttaneita tai heidän juurettomia jälkeläisiään, joilla on monenlaisia ongelmia elämänsä hallinnassa.

Markku T. Hyyppä: Elinvoimaa yhteisöstä - sosiaalinen pääoma ja terveys
PS-kustannus 2002,  215 s.




29. OI MUISTATKO VIELÄ SEN MERKIN?

    Tätä painotuotetta tutkivat miehet huuliaan päristellen  ainakin niin kauan kuin heidän suonissaan virtaa verta eikä vettä. Kirjassaan Juurikkala kertoo tarinoita kiinnostavista tai muuten vain hyvännäköisistä moottoripyöristä. Malleja esitellään viitisenkymmentä eri vuosikymmeniltä, useimmat kuitenkin sotaa edeltäviltä vuosilta.
    Monia mielenkiintoisia teknisiä yksityiskohtia teoksestaan löytyy asiaa harrastavalle, joka voi vaikkapa kätkeä nämä tärkeät tiedot sydämeensä ja tutkiskella niitä siellä. Onhan esimerkiksi hämmästyttävää, että nykyajan tavallisessa 125 cm3:n pyörässä on saman verran tehoja kuin muutama vuosikymmen sitten kuusi kertaa suuremmassa  huippumerkissä.  
    Tai että 1960 valmistuneen moottoripyöräksi rekisteröidyn Messerschmitt KR 200 (suomeksi lähinnä koppiskootteri) muistuttaa suuresti kuuluisampaa konsernin samanmerkkistä laitetta. Se tosin pystyi myös lentämään. Suorastaan  henkeä salpaava on tieto siitä, että erillistä pakkivaihdetta ei tässä laitteessa ole, vaan peruuttaminen tapahtuu virta-avaimen avulla. Näin moottori saadaan käymään takaperin ja niinpä vehkeessä on neljä vaihdetta myös taaksepäin kaikille niille, jotka tätä mahdollisuutta kaipaavat.
    Ja riemastuttavaa on lukea, että kuuluisia Royal Enfield-pyöriä valmistetaan edelleenkin Intiassa. Siellä erääseen malliin on kehitetty 325 cm3:n  dieselmoottori. Vauhti sillä ajellessä ei päätä huimaa, tehdas ilmoittaa tosin nopeudeksi peräti 85 km/t, mutta matka-ajossa sillä siirryttäneen paikasta toiseen parhaimmillaan 70 km/tunnissa. Pyörän tärkein etu on vähäinen polttoaineen kulutus, vain 1,5 l/100 km. Se tarkoittaa, että jos lähtee liikkeelle Helsingistä ja tankkaa pyörän lähtiessään täyteen, pystyy ajamaan suunnilleen Ivaloon saakka ennen seuraavaa nesteytystä.
    Kaikkia Suomeen tuotuja merkkejä ei kirjassa valitettavasti kuvata. Niinpä esimerkiksi 60-luvun länsinaapurin Husqvarnasta selostus puuttuu, kuten myös itäisen naapurimme  legendaarisesta Ural-merkkisestä menopelistä. Sen saijaan toinen itäpyörä kirjassa esitellään ja sillä on erittäin mukava nimi. Kovrovez Kiva 175, joka oli aikanaan moottoripyöristä halvin ja erittäin yleinen. Nyt melkein kaikki näistä ajokeista ovat jo palanneet luonnon suureen kiertokulkuun. Juurikkalan mukaan pyörä oli yleensä käytössä kesän tai pari, minkä jälkeen se jäi seisomaan suoraan ajosta, joko autotalliin, puuvajaan tai kuusen juurelle.
    Kirjoittaja korostaa, että museomoottoripyörillä saa ajaa vain 30 päivänä vuodessa. Hän kuitenkin toteaa, ettei venäläisten menopelien ollessa kysymyksessä tästä asiasta ole haittaa, koska ei niillä enempään pystyisi muutenkaan. Kirjasta voi  vetää johtopäätöksen, ettei maamme ole enää suomettunut. Kaksikymmentä vuotta sitten tätä teosta olisi syytetty neuvostovastaiseksi moottoripyöräkirjaksi.

Jussi Juurikkala: Muistatko merkin? Vuosisadan moottoripyörät
Ajatus Kirjat 2002, 304 s.


30. KINNUNEN ON KOVA JÄTKÄ

    Jorma Kinnunen tunnetaan joltisenakin keihäänheittäjänä, mutta suurimmat meriittinsä hän on kuitenkin saavuttanut työmiehenä. Äskettäin ilmestyneestä muistelmista saa sen käsityksen, että  laajassa kansainvälisessä vertailussa hän sijoittuu työmiesrankingissa  toiseksi  heti vanhemman veljensä jälkeen.
           Velipoika oli vahva kuin karhu; otti 200 litran tynnyrin päistä kiinni ja heitti kuorma-auton lavalle. Yhtä helposti yhdellä kädellä hän sinkosi lavalle kuorma-autonsa 96-kiloisen vararenkaan. Isoveli väitti voittavansa nuorimman veljensä myös keihäänheitossa ja kävi tiettävästi ainakin kerran harjoittelemassa ja keihäs lensi 76 metriä. Ikävä kyllä Olavi-veli hukkui erään juhannuksen aatonaattona, kuten monilla tosi kovilla ja mitäänpelkäämättömillä miehillä on tapana.
          Vaikka pikkuveli ei pärjännyt isolle veljelleen, niin kuitenkin jo 15-vuotiaana Jormakin kaivoi pellonojaa 200 metriä päivässä, kun hyvänä urakkana pidettiin 100 metriä. Siinä sivussa syntyi viisi-kuusi mottia halkoja umpihangessa, joka sekin on tosimiehen saavutus. Rengin toimessa ollessaan hän kunnostautui myös heinän teossa; kun 60 seivästä päivässä pidettiin hyvänä saavutuksena, teki tämä työnahne nuorukainen 100 seivästä ja löi siinä samassa levätessään seipäät pystyyn ja haravoi.
PASKA LENSI
          Lannanlevityksen maailmanennätyksen Kinnunen teki jo nuortensarjalaisena. Tourusen lantalaa tyhjentäessään hän ajoi 100-300 metrin päähän pellolle 97 kuormaa jo iltasyönnille mennessä. Sadan haamuraja jäi valitettavasti rikkomatta. Sitä tarina ei kerro, mutta on luultavaa, että apuna ollut hevonen oli erittäin laiska. Isäntä ihmetteli, että normaalisti tuollaisen urakan tekee kaksi miestä traktorin avustamana kahdessa päivässä. Välinevalintakaan ei Kinnuselta täysin onnistunut. Kaksi puista talikkoa katkesi huippusuorituksen aikana, mutta onneksi rautavartinen kesti.
           Mikään yllätys ei ollut, että kun tämä rasakka kovan ruumiillisen työnkaraisema nuorimies viitisen vuotta myöhemmin  kävi heittämässä keihästä Äänekosken kentällä, niin köyhän pitäjän kenttä ei siihen hommaan riittänyt, vaan keppi lensi kauas kentän takan olleeseen kaurapeltoon, ehkä noin 86 metriä eli todennäköisesti yli silloisen maailmanennätyksen. Sääntöjen mukaan heitto piti mitata vain kenttän uloimpaan reunaan, joten viralliseksi pituudeksi saatiin vain 75,51.
          Mainittakoon, että samoihin aikoihin heitti Pohjanmaalla Kinnusta pari viikkoa vanhempi Pauli Nevala 19-vuotiaana 84,23 m, eli maailman toiseksi parhaan tuloksen siihen mennessä. Nevala oli hankkinut hurjan tuloskuntonsa  hätäaputyömaalla lapiomalla talven ajan mutaa eräällä suolla. Vaikka siinä herkkyys saattoikin kärsiä, niin motivaatio nousi sitäkin enemmän.
MIES HEVOSENA
         Urheilu-uransa loppupuolella Kinnunen käväisi Saudi-Arabiassa kirvesmiehen töissä. 8,5 kuukauden aikana työtä kertyi 2884 tuntia eli 14 tuntia/päivä. Kerran muuan kaveri halusi kokeilla montako kakkosnelosta mies pystyy kantamaan 100 metrin matkan. Kinnunen kipaisi alkuun hakemassa kuusi, kaveri toi ylimielisesti kymmenen, sitten Jorma pani isonvaihteen päälle ja pisti 16 kakkosnelosta olkapäille, justiin ulottuivat kädet kasan päälle ristiin ja läksi kävelemään. Taakan laskiessaan hän käski kaveria panemaan paremmaksi, mutta tämä ei edes yrittänyt. Kinnusen olkapäät olivat mustina monta päivää.
          Äänekosken liikuntalautakunnan jäsenenä Kinnunen ei tyytynyt pelkästään kunnallispoliitikon rooliin, vaan osti itse omilla rahoillaan moottorikelkan, jolla hän sitten ajeli kaupungille hiihtoladut monen vuoden ajan. Kun ladulle piti saada valot, kävi liikuntalautakunnan jäsen  Kinnunen yhtenä iltana kaatamassa 120 runkoa ja teki ne myös propseiksi saakka. Metsäliiton johtaja ihmetteli, että propseja syntyi äkäisemmin kuin hänen metsureiltaan.
            Kovan kilpakumppaninsa tavoin myös Kinnunen hararstaa kullanhuuhdontaa. Kerran hän vieraili Nevalan valtauksella ja vaskasi pelkällä muoviämpärille tämän jo kertaalleen huuhtomasta jätemaasta monta hippua, joten siinäkin lajissa Kinnunen on Nevalaa ainakin himpun verran taitavampi.
          Ja kaiken huipuksi Jorma Kinnunen karskista olemuksestaan huolimatta hellä ja rakastava perheenisä. Kun tytär alkoi seurustelemaan tulevan teatteriohjaaja Timo Harakan kanssa, katkaisi isä suhteen tyttären kertoman mukaan trgikoomisella tavalla. Heittopiireissä uumoillaan, että vävykanditaatti oli ilmeisessä vaarassa tulla  kuohituksi.  

Jorma Kinnunen ja Urho Salo: Pikkujättiläinen
2002, 192 s



31. TULEVAISUUDENTUTKIJAA AHDISTAA

    Tulevaisuudentutkimuksen dosentti kiitää 1500-kuutioisella Honda Gold Wing-merkkisellä moottoripyörällään ympäri Eurooppaa Välimereltä Jäämerelle ja on kovasti onneton. 164 hevosvoimainen menopeli on hänelle aivan oikea valinta, niin paljon hänellä on mukanaan huolia ja murheita. Telluksen tilanne arveluttaa ja sitä paitsi oma laillinen ja vaivalla hankittu akka ei enää anna kuin kerran vuodessa.
    Eipä siis ihme, että kirjan päähenkilö hakeutuu kernaasti prostituoitujen seuraan ja taitaapa joukkoon mahtua joku huorakin. Lohtua löytyy myös huumetupakoista, joita dosentti pössäyttelee halulla ja aivan avoimesti vapaamielisen Keski-Euroopan kuppiloissa. Meillähän niitä pitää pössäytellä jossain pannuhuoneiden peränurkissa.
    Tutkija on  juureton ja levoton. Jatkuva  kilpailu ja koko ajan kiihtyvä muutos ahdistavat häntä. Pyöränsä seljästä hän uskaltaa kyseenalaistaan maailman menon mielekkyyden. Julkijumalaton tiedemies oli  vieraillut Virossa Pyhitsan venäläisessä nunnaluostarissa ja ihastunut sikäläiseen elämänmenoon. Luostarin elämää leimasivat työnteko, rukous, elämäntavan muuttumattomuus ja yksinkertaisuus. Elämä oli järjestetty sellaiseksi, että se oli yhteisön jäsenille antoisaa sellaisenaan, ilman paineita jatkuvaan muutokseen, kasvuun ja muuhun vouhotukseen. Kaiken yllä leijui hiljainen arvokkuus, jota ei koskaan tavannut juppien ja teknokuplayrityksissä puuhastelleiden pikkunörttien touhuiluista.
    Kirjan päähenkilö arvostaa toista moottoripyöräilijää psykohistorioitsija Juha Siltalaa, joka eräässä kunta-alan tilaisuudessa oli esimerkiksi ehdottanut, että kaikki kunnalliset kehittämishankkeet jäädytettäisiin viideksi vuodeksi. Ihmisille annettaisiin mahdollisuus rauhoittua ja asiat tehtäisiin kuten ennenkin. Mitään ei kehitettäisi ja kunnallisiin organisaatioihin pesiytyneet ulkoiset ja sisäiset kehittämiskonsultit saisivat kenkää. Siitä tuskin seuraisi kunnallisten toimintojen lamaantumista.  Voisipa käydä päinvastoin.  Henkisesti tasapainoiset ihmiset tekisivät työtään luottamuksella turvallisin mielin.  Heidän ei tarvitsisi koko ajan pelätä, mikä matto huomanna kiskaistaan jalkojen alta.

    Mutta jokainen kopiokoneenhoitajakin tietää, että tämä ajatus on virheellinen ja tuomittava. Kyllä ihmisten nykyaikana täytyy olla muutoshakuisia ja dynaamisia huipputiimin jäseniä; sitä vaatii globalisaatio, josta päättäminen ei ole ihmisten vallassa, vaan täysin korkeammassa kädessä.
    Virheellinen on myös kirjoittajan käsitys siitä, että hänen pikkupojan haaveensa, eli kerrostalon rojuvarastossa lojunut Jawa-merkkinen moottoripyörä olisi ollut mukana jo sodassa ja vielpä Raatteentiellä. Jawoja alettiin nimittäin valmistaa vasta vuosia sodan jälkeen. Ja virheellinen on myös tämän tilastotieteisiin erikoistuneen tutkijan tarina siitä lappilaisesta korpikommunistista, jonka isän lahtarit olivat ampuneet ja joka mielestään onneksi oli liian nuori jatkosotaan. Jokainen lappilainen pienviljelijä-metsuri ymmärtää, että tapaus on tilastollisesti mahdoton. Tällaiset virheet luonnollisesti murentavat muunkin tekstin uskottavuutta.

Mika Mannermaa: Matka
WSOY 2002, 445 s.


32. KEIJO KORHONEN YLLÄTTÄÄ JA ÄRSYTTÄÄ

    Viime syyskuun New Yorkin terrori-iskusta on kirjoitettu paljon, mutta professori Keijo Korhosen äsken ilmestyneestä kirjasta löytyy uusi ja yllättävä näkökulma tapahtumaketjun selittämiseen. USA:n terrorisminvastaisen sodan taustalla on ennen kaikkea kamppailu öljystä.
    USA:n riippuvuus tuontiöljystä on kasvanut viime vuosikymmeninä. Tällä hetkellä jo selvästi yli puolet sen käyttämästä öljystä tuodaan muualta eikä asiaan ole luvassa mutosta, vaikka öljynpumppaus on aloitettu jopa maan eräillä luonnonsuojelualueilla. Varsinkin Saudi-Arabia on tärkeä mustankullan myyjä sijaitseehan maan alueella 2/3 Lähi-Idän esiintymistä.
    USA:n on nykyään aiheesta huolissaan saudien öljyntuotannon tulevaisuudesta, koska maan poliittinen tilanne on arveluttava. Ei ole mikään sattuma, että terroristijohtaja Osama bin Laden on kotoisin tästä maailman tärkeimästä öljynviejämaasta.
    Korhosen mukaan maan nuori ja koulutettu keskiluokka on erittäin amerikkalaisvastaista. Kun viime syksynä tutkittiin kansalaisten mielialoja, ilmeni, että 24-41-vuotiaista 95 % ilmoitti olevansa Osaman bin Ladenin puolella.Puoli vuotta myöhemmin kartoitettiin Arabimaiden asukkaiden kantoja laajemmin ja ilmeni, että vain 25 % uskoi terroristien olleen arabeja ja 75 % tuomitsi USA:n toimet Afganistanissa.
    On siis olemassa ilmetty vaara, että Saudi-Arabiassa on lähiaikoina odotettavissa yhteiskunnallinen mullistus. Tämän lähinnä keskiaikaisesti hallitun maan asioista päättää hallitsijasuku yksinvaltaisesti ja järjestelmää tukee vain 50.000 ihmisen eliitti. Iranin islamilaisen vallankumouksen tapahtumat ovat ilmeisessä vaarassa toistua.
    Korhosen mukaan olennaista terrorisminvastaisessa taistelussa on ollut, että se on lähes itsestään johtanut USA:n tärkeään päänavaukseen. Maalla on nyt jalat tukevasti Afganistanissa ilman aikarajaa. Joukkoja on myös eräissä Keski-Aasian maissa.
    Venäjä on heikko ja sen on mielisteltävä ensitsä vihollistaan, jonka hallussa on nyt Kaspainmeren laakio. Siellä odottavat valtavat ja lähes käyttämättömät öljyvarat. Niiden uskotaan olevan kolme kertaa suuremmat kuin tiedossa olevat USA:n esiintymät.
    Maailman ainoan supervallan ja maailman suurimman energian kuluttajan on katsottava eteensä ja hallittava tulevaisuuden kannalta tärkeitä öljylähteitä. Lapsikin ymmärtää, että merijalkaväki puuttuu tapahtumien kulkuun, jos amerikkalaisten bensa uhkaa kallistua liiaksi.

Keijo Korhonen: Haavoitettu jättiläinen
 Otava 2002, 264 sivua.



33. KARI TAPIO ON KOVA LAULAMAAN JA OTTAMAAN

    Kari Tapani Jalkasen isovanhemmat käyttivät sukunimenään Sianjalkasta erottuakseen tuhansista tavallisista Jalkasista. Jostain syystä tätä ei pidetty uran alkuaikoina riittävän myyvänä artistinimenä, vaan miehestä tehtiin Kari Tapio. Jos mies siirtyy varttuneemmalla iällään nykyajan nuorison suosiman kovaäänisen ns. punk-musiikin esittäjäksi, kannattaisi ehkä suvun vanha nimi kaivaa naftaliinista.
    Kari Tapion tausta on hengellinen. Isä toimi pyhäkoulun opettaja. Savon suunnalla vaikuttavaan körttiuskoon kuuluu, että ihmisen on oltava rehellinen. Syntiä saa tehdä, kunhan sitä tehdään hilpeällä mielellä ja kunhan jälkeenpäin katuu ja tunnustaa erheensä. Tekopyhyys on suuri synti. Kari Tapio ei elämänkertateoksessaan lankea tähän kuoleman syntiin. Niinpä hän onkin maamme kaikkien jätkäpoikien esikuva ja esijuoja, joka ei edes yritä olla herra tai virkamies eikä myöskään jokaisen äidin toivevävy.
    Alunperin Kari Tapio Jalkasella oli kaksi haavetta; hänestä piti tulla joko laulaja tai huippu-urheilija. Lahjoja oli molempiin.  Suonenjoen hyppyrimäen ennätys, joka oli legendaarisen maailmanmestari Matti Pietikäisen nimissä, ei tosin rikkoontunut, sillä tuohon aikaan hyppääjälupaus ei ollut vielä riittävän pitkälle alkoholisoitunut kuuluakseen lajin aivan terävimpään kärkeen. Pietikäinenhän oli kuuluisa siitä, ettei hän koskaan hypännyt selvänä.
    Myös hiihtäjänä mies olisi varmasti ollut kova, olihan Jalkasen suvun kuuluisin edustaja, Kalle Jalkanen, taistellut Suomelle vallan olympiakultaa, vaikka tekohampaat siinä touhussa hukkuivat hankeen. Jalkasen suvun huonohampaisuus on periytynyt myös Karille, jonka proteesi on myös ollut välillä häviksissä ennen tärkeää suoritusta. Siinä on tietenkin miehen seksisymbolius saattanut olla ilmeisessä vaarassa. Tosin kansansuosio olisi luultavasti vain noussut; näin kävi aikoinaan ainakin purukalustostaan luopuneelle Severi Suhoselle, toiselle Savon lahjalle maailman säveltaiteelle.
    Kari Tapio on upea laulaja, monien mielestä Olavi Virran jälkeen seuraava. Kollega Lea Laven ihastelee Karin ääntä ja vakuuttaa, että siinä heijastuvat eletyn elämän jäljet rehellisesti. Laulajapojan vaimo voisi varmaan neljänkymmenen vuoden kokemuksella myös väittää, että kyllä äänenmuodostuksessa on oma osansa myös viinalla ja tupakalla. Eikä mies edes yritä salata elämänsä tätä puolta  kirjassaan.
    Nöyrästi mutta hupaisasti hän esimerkiksi kertoo, kuinka kerran virkavalta korjasi väsähtäneen taiteilijan säilöön pelkissä kalsareissa. Aamulla kiltit poliisisedät lainasivat hänelle arvomerkittömän poliiisihaalarin. Se yllä olikin sitten helppo jatkaa turnetta Helsingin ravintoloissa. Muu asiakaskunta oli ylen ihastunut asustekokonaisuuteen ja vähältä piti, ettei kätevästä ja helppohoitoisesta haalarista tullut huippumuodikasta alan miesten työvaatetta.
    Rivien välistä kirjasta voi myös lukea, ettei laulajapoika ole ihan jatkuvasti jaksanut pitäytyä yksiavioisuuteen. Kari Tapion vaimo vaikuttaa olevan peruspositiivinen ihminen, joka jaksaa pitkän yhteisen taipaleen jälkeen löytää miehestä myönteistäkin. Ainakin sitä hän arvostaa, ettei Karin kanssa ole koskaan tullut aika pitkäksi.

Wexi Salmi: Kari Tapio - Olen suomalainen
Wsoy 2002, 204 s.


34. OMA KOTI TURHAN KALLIS

Se se vaan on sillä lailla, että tässäkin maassa on paljon mälsää ainakin yhden väestöryhmän elämässä. Kari Hotakaisen uusi  kirja on kuvaus sukupolvien ja -puolten välisestä sovittamattomasta ristiriidasta, ja siitä voi päätellä, että keski-ikäisillä miehillä menee nykyään todella  huonosti. Oikeastaan niin huonosti, että kaikkien nuorten naisten tulisi osoittaa heitä kohtaan sääliä.
    Kirjan selviytyjä on edellisen sukupolven veteraani, joka syntyi sisällissodan jälkeen, varttui pula-aikana, vietti nuoruutensa sodassa ja aikuisena jälleenrakensi Suomen. Kuitenkin hän voi jälkeen päin todeta viettäneensä hyvän elämän. Hänen teoistaan jälkipolvet lukevat koulun historian tunneilla. Tätä sodan käynyttä miestä myös arvostettiin tai ainakin pelättiin, sillä näillä uroksilla oli kyky käyttäytyä arvaamattomasti ja jopa väkivaltaisesti.
    Nuoren polven  veteraani ei sen sijaan selviydy. Hän on naisten vapautussodan häviäjä. Hän joutuu täysin valmistautumattomana kohtaamaan naisten vapaussodan kauhut ja tuli-iskut eikä hän niistä selviä, vaan tuhoutuu. Tämä keki-ikäinen mies on todellinen pullantuoksuinen pehmomies. Hän tekee kaikkensa pitääkseen perheensä koossa. Hän pystyy vaikeissakin olosuhteissa, kun vaimolla on työmatkoja tai migreenejä, tekemään kahden päivän ruuat, tiskaamaan astiat, ruokkimaan perheen ja toimimaan muutenkin siten, että puoliso voi toteuttaa itseään niin työelämässä kuin vapaa-aikanaankin. Ja kaiken tämän hän voi vaikka vannoa  perheterapeutin viileiden silmien alla  tekevänsä täysin vittuuntumatta.
    Mutta mikään ei auta, taistelu menetetään armottomalla tavalla. Katastrofi tapahtuu Suomen ylivoimapelin aikana juuri silloin, kun Karalahden viuhuva lämäri iskeytyy Ruotsin maalin tolppaan. Mies nousee sohvaltaan ja toteuttaa kerrankin lajityypillistä käyttäytymismallia ja huutaa ai saatana. Silloin poistuu Helena Sini-tyttären  kanssa ovesta ja toivoo, että mies palaisi helvetissä pienellä liekillä. Tämä tuntuu vielä komedialta, mutta paljastuu tragediaksi, kun ilmenee, että tätä ennen on törmätty perheväkivaltaan, tosin  ensimmäisen ja viimeisen kerran. Sananakin perheväkivalta synnyttää lähes yhtä suurta kammoa kuin kielemme pelottavin sana “kosteusvaurio”.
     Mies häpeää ja yrittää epätoivoisesti hyvittää kaiken. Hän uskoo vakaasti yhdistävänsä perheensä hankkimalla sille omakotitalon. Hän on varma, että omenapuiden keskellä rintamamiestalossa eläisi  onnellinen perhe.
    Kuten myös ennen asuikin. Vanhempi sotaveteraani aloitti tyhjästä, mutta  hänellä on ollut mahdollisuus omin käsin rakentaa tyyppitalo ja elättää perheensä. Nuorempi veteraani ei siihen hyvinvointiyhteiskunnassa pysty, sillä hän ei aloita hankettaan vain tyhjästä, vaan aluksi tarvitaan noin miljoona markkaa rahaa. Tavallisella ihmisellä ei ole Helsingin seudulla rehellisellä työllä mahdollista hankkia omaa taloa. Niinpä täytyy turvautua epärehellisiin ja muihin arveluttaviin menetelmiin. Mies alkaa varastella työpaikaltaan ja mikä pahinta -  hän joutuu myymään  itseään.
    Kirjan päähenkilö keksii tarjota eroottisia hierontapalveluja keski-ikäisille naisille. Siinä hän löytää todellisen markkinaraon, jonka avulla vaimo ja tytär voidaan ainakin teoriassa  hankkia takaisin. Niinpä lihavat, keski-ikäiset ja rikkaat naiset esineellistävät tämän yhteiskunnan turvaverkon ulkopuolelle syrjäytymässä olevan miehen ja riistävät häneltä oikeuden omaan ruumiiseensa ja seksuaaliseen itsemäärämisoikeuteensa.  Mies tuntee itseinhoa ja kuvotusta, johon satunnaisen lukijan on tietenkin helppo samaistua.
    Tästä vahvasta Finlandia-palkintoehdokkaasta pitäisi kaikkien hieman nahjusmaisten pehmomiesten oppia se, että heidän tulisi  ainakin joskus  edes vähäksi aikaa pyrkiä hieman  terhistäytymään.

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
WSOY 2002, 334 s.


35. VAIHTOEHTOINEN TIEDEMIES

    Eläimillä uskotaan olevan paljon kykyjä, joita ei ole pystytty selittämään tieteen keinoin. Siksi niistä on myös vaiettu. Cambridgen yliopiston maailmankuulu, mutta kiistelty professori Rupert Sheldrake on tutkinut viiden vuoden ajan ihmisten ja heidän lemmikkiensä välistä suhdetta sekä eläimillä havaittavia paranormaaleja kykyjä.
    Sheldrake kyseenalaistaa nykyään vallalla olevan eräänlaisen mekaanisen maailmankäsityksen, jonka mukaan elävä organismi on ainoastaan monimutkainen geneettisesti ohjelmoitu kone.  Hänen mukaansa eläinten käyttäytymisessä on eräitä piirteitä, joita täytyy selittää yliluonnollisilla kyvyillä. Tälläisia paranormaaleja asioita ovat esimerkiksi telepatia,  käsittämätön suunnistustaito ja  kyky ennustaa tulevia tapahtumia.
    Kuitenkaan telepattisesta viestinnästä, josta kirjassa on lukuisia esimerkkejä, ei ole olemassa mitään sellaisia tieteellisiä todisteita, että ne esimerkiksi hyväksyttäisiin käräjäoikeudessa.  Ainakin teoriassa telepatia voisi olla vaikkapa jonkinlainen sähkömagneettinen ilmiö. Vasta-argumenttina voidaan esittää, että tämänkaltainen kyky on niin merkittävä kilpailuetu olemassaolon taistelussa, että luulisi sen yleistyneen evoluution seurauksena nopeasti ja olevan siten yleinen ja selvästi todettavissa oleva asia.
    Sheldraken tutkimaa eläinten hämmästyttävää suunnistuskykyä biologien tiedeyhteisö selittää nykyään vakuuttavasti myös ihan luonnollisilla selityksillä. Esimerkiksi kyyhkysillä on  havaittu olevan merkillinen kyky löytää takaisin lakkaansa, vaikka lakan paikkaa siirretään niiltä salaa. Tämä ilmiö voidaan kuitenkin ilmeisesti selittää myös hajuaistin avulla. Tosin Sheldrake väittää tutkimustensa osoittavan, ettei kysymys ole haistamisesta tai näkemisestä.
    Huikein on kuitenkin kirjoittajan väite siitä, että eläimet pystyvät ennustamaan tulevia tapahtumia.Tämän kyvyn selittämiseen ei telepatiakaan aina riitä. Sheldrake on sitä mieltä, että  toisen maailmansodan aikana ilmeni, että jotkut koirat aavistivat Englannissa hyvissä ajoin etukäteen esimerkiksi V 2:n  tulevat osumat, vaikka  niiden lähettäjäkään ei ollut tietoinen raketin kohteesta.  Kysymyksessä saattoi  olla   vaikkapa harhautunut ja  sattumanvaraisesti lentävä ohjus. Tämänkaltaiset havainnot kyseenalaistavat täysin nykyisen maailmankuvamme ja aikakäsityksemme.
    Sheldrake uskoo ns. morfisten kenttien olemassaoloon ja niiden avulla hän pyrkii selittämään monia uskomattomilta tuntuvia havaintojaan. Hänen mukaansa lemmikkieläin pystyy muodostamaan laumansa,  ihmisen tai vaikkapa asuinpaikkansa kanssa  morfisen kentän, jonka kautta se vastaanottaa informaatiota telepaattisesti. Uraauurtavassa kirjassaan Sheldrake pyrkii antamaan helppotajuisen selityksen tähän asti pseudotieteenä pidetylle ilmiölle. Morfista kenttää voisi maalaisjärjellä verrata vaikkapa magneetti- tai painovoimakenttään.
    Skeptikot suhtautuvat tietenkin epäillen esitettyyn uuteen teoriaan. Monet uskomattomat asiat on mahdollista selittää sattuman, valehtelun tai väärien havaintojen avulla. Maailmassa tapahtuu paljon hämmästyttvviä asioita ja niiden selitykseksi voidaan myös esittää hämmästyttäviä teorioita.Viime kädessä tiedeyhteisö ratkaisee tieteellisen tutkimuksen perusteella, mitä tavallisin ihmisen on perusteltua uskoa. Eihän tietokoneitakaan korjattaessa maallikoiden käsityksille  anneta arvoa, vaan mieluummin uskotaan alan asiantuntioihin. Tosin monet atk-ongelmat vaikuttavat selvästi räyhähenkien aikaansaannoksilta ja vaihtoehtoisilla tiedemiehillä olisi tutkittavaa työsarkaa tässäkin.

Rupert Sheldrake: Miksi koirasi tietää, milloin olet tulossa kotiin
Rasalas Kustannus 2002
suom. Annikki Verkkoniemi



36. TOPI OSAA  KÄYTTÄYTYÄ TODELLA SOPIMATTOMASTI

          Suomalaiset arvostavat raskasta työtä ja sen vastapainona raskaita huveja. Niinpä suositun kansan vihdyttäjän tulee olla renttu, koska suomalainen rentoutuu aidosti ainoastaan renttuillessaan. Viihdetaiteilija Pekka Tammilehto alias Topi Sorsakoski on onnistunut täyttämään yleisön odotukset kiitettävästi. Saamansa renttuilun armolahjan hän on kehittänyt lähes täydellisyyteen; ainakin mikäli miehen elämänkertateokseen on yhtään uskomista.
          Tammilehdon musikaaliset veljekset Pekka ja Antti olivat jo kotipaikkakunnallaan Ähtärissä tunnettuja heittiöitä. Mitään pyhäkoulupoikia he eivät olleet, heitä epäiltiin kaikesta vilungista; tosin joskus aiheettakin. Häiriintyneitä nuoria ei siihen aikaan ollut, joten he olivat vain läpeensä perkeleellisiä.  Veljeksille ei aina ollut täysin selvää, mikä on omaa omaa ja mikä vierasta. Niinpä kerran Ähtärin  urheilutalolla isoveli Pekka pyysi soittajaveljeään antamaan salin pianosta A:n. Järjestysmies kuuli tämän ja raivostui: “Saatana, täältä ei mitäään viedä”.
          Tosin ihan kaikesta jumalattomuudesta veljeksiä ei voinut syyttää. He eivät esimerkiksi olleet paikalla, kun Ähtärin sakastiin murtauduttiin ja siellä olleet  ehtoollisviinit joutuivat ns. parempiin suihin. Ensimmäinen sankari sammui tilanteeseen sopivasti sankarihautausmaalle ja muut poliisit korjasivat eripuolilta kirkonkylää. Viimeinen tavoitettiin linja-autoasemalta, jossa tämä kaupitteli ohikulkijoille viinipulloa, jonka kyljessä oli iso risti.
          Kotikasvatuksen puutteesta Tammilehdon poikia ei voi syyttää, vaikka jo  isä Tammilehto oli viihdetaiteilija. Pohjanmaan tangokuningas Yrjö Tammilehto oli viimeisen päälle herrasmies. Hän pukeutui aina moitteettomasti, teki työnsä ammattitaidolla, kannatti Kansallista kokoomusta ja edellytti pojiltaan sivistynyttä käytöstä. Täydellisyyden tavoittelussaan hän meni jopa niin pitkälle, että muutti etunimensä Yrjön Tapaniksi, jonka katsoi herättävän enemmän luottamusta maamme tanssilavoilla. Toisaalta asiaan vihkiytymättömän mielestä Yrjö olisi mitä sopivin suomalaisen tangolaulajan nimi.
PIENTÄ SUOLAISTA
          Järjestäytyneeseen yhteiskuntaa ei tuleva muusikko Tammilehto integroitunut. Koulumenestys oli vaatimaton, ei tosin yhtä kehno kuin Antti-veljellä, jolla kerran olivat kaikki muut numerot nelosia lukuun ottamatta englannin kieltä, josta oli täysi kymppi. Käsistään Pekka oli sen sijaan kätevä ja myöhemminkin hän on mielellään näprännyt kaikenlaista.
          Esimerkiksi kerran hän äityi eräässä ravintolassa painimaan rumpalinsa kanssa ja urheilijanuorukaisten alle jäi lasi, joka silpoi pahasti rumpalin takapuolen. Lääkäri harsi vammautuneen ruumiinosan kasaan. Kun tikit oli myöhemmin poistettava, päätti Topi, ettei siihen enää lääkäriä tarvita ja orkesteri poisti ompeleet porukalla vokalistin johtaessa operaatiota. Vaikka elimestä ei tullut enää alkuperäisen veroista, tuli siitä kuitenkin ihan hyvä työperse, suorastaan soiva peli, joka muusikko piireissä on arvostettava ominaisuus.
          Armeijassakin Pekka joutui vaikeuksiin. Siellä hän jopa laihtui entisestäänkin, koska vääpeli ei suostunut kuorimaan hänen perunoitaan. Jälkeenpäin mies paranteli sotilaspassinsa merkintöjä monella tapaa ja kohtaan “erityistuntomerkit” ilmestyi lisäys “terskan päässä tuppo punertavia karvoja”. Kyseisen erityistuntomerkin olemassaolon olisivat voineet varmistaa ainakin hienostuneet rouvat Lenita Airisto ja Helena Lindgren.  He nimittäin kävelivät kerran Topi Sorsakoskea vastaan Helsingin kadulla. Topi ei hämmentävästä tilanteestä hätkähtänyt, vaan kysyi ystävällisesti sepallustaan aukoen, että haluaisivatko neidit mahdollisesti pientä suolaista. Sitä tarina ei kerro, mutta ei ole mitään sytä epäillä, etteivätkö näin huomiodut  naiset päästäneet oikein selkäkeikkanaurun.
               80-luvun puolivälissä rock-muusikko Pekka Tammilehto omaksui tangolaulaja Topi Sorsakosken identiteetin. Vaikka isä oli antanutkin ulospäin nuhteettoman ammattimiehen kuvan, väitetään, että Topi Sorsakoski omaksui persoonaansa vaikutteita isältään. Kuten hyvin tiedetään alunperin Topi Sorsakoski oli Pohjanmaan tanssilavoja kiertelevä haitaristi, jonka tapoihin kuului kunnon haitaristin tavoin juoda järjestysmiesten viinat ja astua heidän vaimot.  
MANUN MATKASSA
         Presidentti Mauno Koivisto pyysi suosionsa huipulla ollutta Topia mukaansa vaalikiertueelleen vastaamaan tilaisuuksien viihdepuolesta. Hyvin artisti siinä onnistuikin. Tosin vapaapäivänä sattui ikävä välikohtaus. Topi oli ystävänsä Tuomari Nurmion kanssa viettämässä iltaa sosiaalidemokraattien suosimassa Paasiravintolassa. Kaverukset pitivät sikäläisen tiskijukan punaista solmiota mauttomana ja kävivät poistamassa kyseisen epäkohdan. Tämän jälkeen ravintolan vahtimestarit puuttuivat tapahtumien kulkuun. Hintelä Nurmio alistui kohtaloonsa, mutta Topi kävi taisteluun suoranaisella pohjalaisella vimmalla. Puhelinkopin kokoiset portsarit vetivät Sorsakosken jaloista rappuja alas kadulle. Topi jäi mielenosoituksellisesti retkottamaan kadulle selälleen ja Tuomari Nurmio alkoi tetraalisesti raakkua: “Saatana, demarit hakkasi Topin”.
          Sikälikin Sorsakoski on ollut esimerkillinen viihdetaiteilija, että vaikka hänellä on pitkään ollut ruhtinaaliset tulot, niin menot ovat olleet suuriruhtinaaliset. Rehellisen veronmaksajan tavoin miehellä on ollut vaikeuksiin verottajan kanssa. Kerran rahatilanne oli niin retuperällä, ettei innokkaalla taksiautoilun harrastajalla ollutkaan millä maksaa kytiään. Mutta eipä hätää. Maankuulu vokalisti laski housunsa ja pyllisti taksisuharille tiedustellen, kelpaisiko Ruotsin raha.
          Vaikka Topi käyttäytyy törkeästi, on hän kuitenkin pidetty henkilö muusikkopiireissä, sillä hän ei juurikaan eroa toisista alan ammattilaisista. Topin sydänystävä on Reijo Taipale, toinen komeaääninen tangontaitaja. Miehiä yhdistävät samat harrastukset. Kaveriaan Sorsakoski luonnehtii määritteillä “ankara vitun mies ja lämmin jaloviinan ystävä” . Sattuvasti sanottu. Aika velikultia.

Reijo Ikävalko: Topi Sorsakoski: kulkukoira
Gummerus 2002, 297 s.



37. SOTA PÄÄTTYI JOUKKORAISKAUKSEEN

    Antony Beevorin uusin teos Berliini 1945 on surullinen kuvaus historian suurimmasta sotilasoperaatiosta ja siihen liittyneestä historian suurimmasta joukkoraiskauksesta. Puna-armeija keskitti operaatioon valtavat voimavarat, 2,5 miljoonaa miestä, 41600 tykkiä ja kranaatinheitintä, 6250 panssarivaunua ja 7500 lentokonetta. Beevorin mukaan rintaman tappiot olivat suunnattomat, 78.291 kaatunutta ja 274 184 haavoittunutta ja niinhän tietenkin on. Toisaalta esimerkiksi Karjalan kannaksella edellisenä kesänä puna-armeijan tappiot olivat lähes yhtä suuret, vaikka joukkoja oli siellä monta kertaa vähemmän. Erona Berliinin rintaman tapahtumiin oli, että kannaksella oli vastassa vielä miehiä eikä pelkkiä housuja. Saksan voimavarat olivat jo lopussa ja rintamalle lähettiin lapsia ja vahoja ukkoja.
    Neuvostoliiton  valtavan voimien keskityksen selittää kova kiire; Berliini haluttiin vallata ennen länsiliittoutuneita. Stalinin käsitys oli, että se, joka hallitsee Berliiniä, hallitsee koko Saksaa ja se,  joka hallitsee Saksaa, hallitsee koko Europpaa.  Lisäksi kirjan mukaan Stalin piti myös tärkeänä vallata Berliinin lähistöllä sijainnut ydintutkimuskeskus, koska siellä oli mm. huomattavat uraanivarastot. Neuvostoliitossa ei vielä tuolloin ollut omaa uraanituotantoa.
    Kaupunkiin rynnistävien valloittajien kostonhimo oli hirmuinen. Se on ymmärrettävää, vaikkakaan ei hyväksyttävää. Ne neuvostosotilaat, jotka vielä huomasivat olevansa elossa talvella 1945, olivat kokeneet elämässään monenlaisia kauheuksia eikä tuohon aikaan olut terapiaa tarjolla. He olivat marssineet tuhottujen aslueiden halki ja monet olivat menettäneet omaisiaan saksalaisten surmaamina. Sodanjohto myös lietsoi tarkoituksella kostonhimoa. Esimerkiksi Odessan lähellä oli kaivettu esiin  65.000 murhatun juutalaisen ruumiit ja asetettu ne teiden varsille. Parin sadan metrin välein oli pystytetty kyltti, jossa luki “Katsokaa kuinka saksalaiset kohtelevat neuvostokansalaisia.”
KAKSI MILJOONAA RAISKATTUA
    Lisäksi valloittajia ärsytti alueen ilmetty hyvinvointi, joka synnytti kateuden lisäksi ärtymyksen siitä, että sellaisen vaurauden keskellä asuvat ihmiset olivat yrittäneet anastaa myös heidän maansa. Valtauksiin liittyi silmitön ryöstely ja järjetön tuhoaminen. Marsalkka Vasilevski oli ehkä neuvostokomentajista älykkäin ja sivistynein. Kun hänelle valitettiin huonekalujen, peilien ja astioiden rikkomisesta, totesi hän, ettei hän välittänyt asiasta paskaakaan. Sodan raaistamat sotilaat olivat kurittomia eikä heidän hillitsemiseensä ollut keinoja, joten marsalkka ilmeisesti vain totesi realiteetin.
    Neuvostoliiton valtaamalla alueella raiskattiin noin kaksi miljoonaa naista, näistä Berliinissä noin 100.000. Yllättävää on, että saman kohtalon kokivat saksalaisten lisäksi helposti myös puolalaiset ja Saksaan pakkotyöhön viedyt neuvostoliittolaiset naiset. Asian psykologinen puoli on kiinnostava. Myös länsiliittoutuneet käyttäytyivät huonosti, mutta ero venäläisiin oli selvä eikä sitä voitane selittää pelkästään sillä, että amerikkalaiset ja englantilaiset pystyivät ostamaan rahalla, suklaalla ja tupakalla tarvitsemansa palvelut. Selitys löytynee siitä, että venäläiset olivat kokeneet sodan ja sen moraalia huonontavan seuraukset huomattavasti raskaammin. Silloinen Neuvostoliitto oli myös hyvin seksuaalikielteinen maa, kuten monet totalitaariset valtiot ovat olleet. Ihmisten rakkauden tuli suuntautua ennen kaikkea  puolueeseen ja valtion päämieheen.
     Lisäksi itäeurooppalaisen kurittomuuden syitä voidaan etsiä kaukaa historiasta. Perinteinen protestanttinen työmoraali osoitti voimansa jo 30-vuotisessa sodassa, jossa esimerkiksi puolalaisten operaatiot tyssäsivät monesti siihen, että sotilaat alkoivat ryöstämään ja raiskaamaan kesken taistelun, kun taas ruotsalaiset joukot hoitivat asetetut työtehtävänsä yleensä  tunnollisesti loppuun ja aloittivat mellastelun vasta sitten. Voi hyvinkin olla, että suomalaisista käsittämättömältä tuntuvien itärajan tullien rekkajonojen perimmäinen syy on samankaltaisissa kulttuurieroissa.
    JOTAIN MYÖNTEISTÄKIN
Vaikka Beevorin teos vilisee raakuuksia ja kauheuksia, on siitä löydettävässä jotain positiivistakin. Kaikesta huolimatta valloittajat näyttävät kohdelleen esimerkiksi lapsia suhteellisen hyvin eikä  suoranaisia joukkomurhia tapahtunut läheskään siinä mitassa, mihin saksalaiset neljä vuotta aiemmin syyllistyivät. Lisäksi valloitettujen alueiden elintarvikehuolto järjestettiin edes jollakin tavalla, vaikka samaan aikaan jossain Keski-Aasiassa ihmiset nälissään söivät toisiaan. Tärkeää on huomata  myös se, että kun sotiminen loppui, niin se myös loppui kerralla toisin kuin tämän ajan ns. matalan intensiteetin konflikteissa, jotka näyttävät jatkuvan vuosikymmeniä.
    Historian tutkimuksen kannalta Beevorin kirjassa on uutta se, että hän selvitti natsijohtaja Martin Bormanin kohtalon. Hän oli Saksan korkeista johtajista ainut, joka sai surmansa taistelutilanteesa venäläisten luodeista. Sen sijaan hämmästyttää, ettei kirjassa tiedetä saksalaisten puolelle loikanneen kenraali Vlasovin matkan päätä. Suomalaisten tietojen mukaan hänet lähimpine miehineen hirtettiin julkisessa tilaisuudessa, johon kunnostautuneet kansalaiset kutsuttiin. Myös runoilija Anna Ahmatov sai virallisen kutsun juhlaan, mutta hän uskalsi pysyä poissa paikalta. Korostettakoon, ettei tämä tapahtunut keskiajalla, vaan vuonna 1946 silloisessa Leningradin kaupungissa lähellä Lappeenrantaa.

Anthony Beevor: Berliini 1945
WSOY 2002: 536 s: Suom. Matti Kinnunen



38. ZEN JA POLKUPYÖRÄLLÄ AJAMISEN TAITO

    Markku Envall kuuluu maamme eturivin esseisteihin. Vuonna -89 hän jopa voitti Finlandia-palkinnon teoksellaan Samurai nukkuu.  Uusimmissa esseissään Envall tarkastelee jälleen maailmaa perusteellisella  zen-budhalaisella asenteellaan hyvin avarasta perspektiivistä.  Aiheet liikkuvat suorastaan maan ja taivaan välillä. Kirjailija tutkii kirkon roolia nykymaailmassa, isyyden riemuja ja ongelmia, kesän olemusta, kirjailijatyön luonnetta ja mikä tärkeintä pyöräilyn filosofiaa.
    Mielenkiintoinen on esimerkiksi Envallin väite siitä, että kirkko on vasemmistolaistumassa ja että se on perimässä työväen liikkeen roolin vähäosaisten puolustajana.  Kirjoittajan näkemystä on helppo ymmärtää. Onhan selvä, että puheenjohtajat Lipponen ja Siimes ovat ymmärtäneet markkinatalouden perusarvot ja sen, että markkinat ovat jyränneet poliittisen päätöksentekokoneiston. Heidän asemassaan ei ole mahdollista uhmata talouden reunaehtoja. Ainakin pääministerit Lipponen on siinä asemassa, että harkitsemattoman lausunnon tai yskähdyksen seurauksena  pääomat katoavat valon nopeudella pois maastamme.  Pelkkää realismia on tunnustaa, että ihmisen arvon maailmassa yhä enemmän määrää hänen markkina-arvonsa työelämässä.
     Envallin mukaan kirkon toiminnassa asia on toisin; siellä ihmisen arvo ei perustu markkina-arvoon, vaan hän on  “Jumalan luoma” riippumatta hänen yhteiskunnallisesta statuksestaan. Viime aikoina ainakin entinen arkkipiispa Wikström ja nykyinen piispa Riekkinen ovat uhmanneet markkinatalouden lakeja ja  ottaneet tuloerojen kasvuun selvän vasemmistolaisen kannan.  Kirjoittaja arveleekin, että voi helposti syntyä tilanne, jossa perinteiset oikeistolaiset hylkäävät kirkon.   Miten käy keskiluokan tai kokoomuskristillisyyden, jos moderni syrjäytyneistö valtaa kirkon. Tällaisia vallankumouksellisia voimia voisivat olla vaikkapa pitkäaikaistyöttömät, vammaiset, narkomaanit, hullut, seksuaaliset vähemmistöt ja vierasrotuiset.  Vai löytyykö kompromissi siitä, että nämä ryhmät ohjataan jumalanpalvelukseen suihkun, vaatteiden vaihdon ja meikkauksen kautta?  Diakoniatyö siis odottaa uusia aluevaltauksia.
    Yhteiskunnallisesti merkittäviä ovat Envallin mielipiteet myös pyöräilystä. Perinteinen retkipyörä on Envallille jalo kulkuväline, henkilökohtainen lääkäri ja vapauden symboli. Muodikkaat maastopyörät sen sijaan saavat kirjoittajalta säälimättömän tuomion.
    Maastopyörä kehiteltiin Usassa, jossa siitä käytetään nimitystöä mountain bike eli vuoripyörä. Suomessa ei ole vuoria,  joten täällä mainosmiehet nimesivät välineen maastopyöräksi. Tämän pyörän rengaskoko on normaalia pienempi, runko matalampi ja  varusteissa tuhat tai kaksi tuhatta ylimääräistä markkaa, jotka vain huonontavat kapistuksen käyttökelpoisuutta tavallisessa käytössä. Niinpä siitä on myös tullut ammattivarkaiden kierrätystuote ja sen vuoksi se on nykyään varustettava myös raskaalla ja kookkaalla lukkolaitteella. Asfaltilla ajettaessa laitteessa on runsaasti turhaa kitkaa, se soveltuu pikitielle yhtä huonosti kuin traktori. Lokasuojat puuttuuvat ja niinpä jalat ja selkä ovat sateella kurassa.
    Sen kirjoittaja myöntää, että maastopyörällä on  statusesineenä kiistaton osuus pyöräilyn ennennäkemättömään suosioon. Ajan kova vaatimus kuuluu: erotu tai syrjäydy. Pyöräily kukoistaa, kun ajaja voi liittää siihen viestin, ettei ole vähävarainen eikä vanhanaikainen. Esseistiltä jää kuitenkin huomaamatta se, että kun perinteinen yksivaihteinen menopeli maksaa 300 euroa, saa aitoa kiinalaista laatutyötä olevan oluttölkeistä leikellyn ja väännellyn 21-vaihteisen maastopyörän 120 eurolla.


Markku Envall: Polkupyörällä ajamisen taito ja muita esseitä
Wsoy 2002, 240 s.