Vielä vain kirja-arvioita

51. JOKSEENKIN TOIVOTON TAPAUS
    Yleisradion toimittaja Hannu Reime on perehtynyt syvällisesti Lähi-Idän tapahtumiin ja hän on julkaissut äskettäin kirjan konfliktin taustoista ja historiasta. Kirja onkin tässä tilanteessa tervetullut, sillä viime aikojen  tapahtumien ymmärtämisen kannalta on olennainen taustatieto helposti jäänyt yksittäisten väkivallantekojen varjoon. Reimen teos korjaa osaltaan tätä puutetta.
    Kirjan tulkinta alueen ongelman juurista poikkeaa jyrkästi kuvasta, jonka keskivertouutisointi antaa. Kirjoittaja ei ole puolueeton, vaan hän ottaa asiaan kantaa palestiinalaisten puolesta. Eikä näkökulma ole yllättävä, jos tapahtumia tutkitaan järkiperäisesti kansainvälisen oikeuden näkökulmasta sotkematta asiaan  nationalismia, heimoaatetta tai uskonnollisuuden värittämää kiihkoilua.
    Reimen näkökulma ei tietenkään ole uusi eikä erikoinen. On helppo ymmärtää, että alueen alkuperäisväestö on kokenut suuren vääryyden. Palestiinalaisten sortoa ei tee oikeutetuksi esimerkiksi se, että liberaalista länsimaisesta näkökulmasta nähtynä koko arabimaailma tuhansien kilometrien matkalta Irakista Marokkoon on yhteiskuntamuodoltaan vastenmielinen.
    Reimen kirjasta löytyy seuraava suora lainaus, joka erinomaisen hyvin kertoo palestiinalaisten katkeruuden perussyyn:
“Ei ole totta, että arabit vihaavat jutalaisia henkilökohtaisista, uskonnollisista tai rodullisista syistä. He pitävät meitä - ja aivan oikein, omalta kannaltaan katsoen - länsimaalaisina, muukalaisina, maahanmuuttajina, jotka ovat ottaneet arabimaan itselleen ja muuttaneet sen juutalaisvaltioksi. Meidän pitää varoa syyttämästä murhaajia. Keitä me olemme moittimaan heitä siitä, että he vihaavat meitä, sirtolaisasuttajia, jotka muuttavat juutalaisten kotimaaksi maan, jossa he ovat asuneet sukupolvia.”
    Tämän rauhanhenkisen puheen piti Israelin silloinen puolustusministeri Moshe Dayan murhatun ystävänsä hautajaisissa. Häikäilemätön kenraali oli realisti; hän ei väittänyt, että sionistit tulivat tyhjään maahan, mutta varmasti hänen mielestään Euroopassa tapahtuneet juutalaisten vainot oikeuttivat sen, että Israel perustettiin palestiinalaisten maille alkuperäiskansan mielipiteestä piittaamatta. Puheellaan kenraali osoittaa, kuinka tärkeää on, että armeijaa johtaa länsimaiseen kiihkottoman tieteelliseen ajatteluun koulutettu komentaja. Ei ihme, että Dayanin johtamat sotavoimat  vain vähän puheen jälkeen tuhosivat  arabiarmeijat perusteellisesti vuoden 1967 kuuden päivän sodassa.
    Tässä sodassa ylivoimaisen  tekniikan hallitseva länsi jatkoi  satoja vuosia kestänyttä arabien nöyryyttämisen perinnettä. Aina voimasuhteet eivät kuitenkaan ole olleet näin. Ennen koulussa opetettiin, että elleivät frankit olisi vuonna 732 kukistaneet arabeja Poitiers´n taistelussa, olisivat avaruuslennot tapahtuneet jo 1700-luvulla; islamilainen tekniikka oli vielä silloin paljon edellä eurooppalaista.
    Muuten Palestiinan tilannetta tarkasteltaessa kannattaisi muistaa, mitä kirjailija Matti Pulkkinen ammoin esitti. Hänen mukaansa Suomen pitäisi värvätä rauhanturvaamistehtäviin mustalaisnuorukaisia, koska heillä on luontainen kyky ymmärtää verikostoperinteeseen perustuvaa väkivallankierrettä. Toisaalta eivät romanimiehetkään välttämättä saa Lähi-Itään rauhaa  aikaiseksi. Rauha laskeutunee alueella vasta sitten, kun kaikilla osapuolilla on kunnolliset joukkotuhoaseet.

Hannu Reime: Israel / Palestiina Kahden kansan luvattu maa
Like 2003, s.283



52. VANHAN HYVÄN AJAN SEIKKAILUKIRJA

    Teuvo Päivisen kirja on mielenkiintoinen yllätys. Se tuo mieleen vanhan hyvän ajan poikien reipashenkiset seikkailukirjat, joissa oli paljon huumoria,  vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta ei yhtään näennäistaiteellista hapatusta. Tässä esikoisteoksessa ei tavoitellakaan taiteellisia arvoja, vaan se on päätalomaisen pikku tarkkakuvaus neuvostoliittolaisesta vankilalaitoksesta ja tekstiä vielä kaiken lisäksi elävöitetään  tekijän muistinvaraisilla piirroksilla tapahtumista.
    Kirjan tapahtumat alkavat vuonna -52, jolloin kirjoitaja ilmeisesti pelkästä päähänpistosta kävelee Lappeenrannan tienoilla itärajan yli ja jää tietenkin heti kiinni. Jostain syystä sikäläiset turvallisuusviranomaiset eivät usko, että joku voi täysin vapaaehtoisesti päähänpistosta loikata maahan ja niinpä vieraan muistia yritetään neljän vuoden ajan virkistää erilaisilla vankileireillä.
    Huonoa asiassa on se, että huonon ruoan ja siivottomuuden keskellä kirjoittajan henki on monta kertaa katkolla. Myönteistä sen sijaan on, ettei ruumiillista kidutusta sihen aikaan ainakaan tässä tapauksessa harjoitettu eivätkä KGB:n miehet  myöskään kaivaneet niskalaukausohjesääntöään esille, jollainen tiettävästi oli olemassa ja jolla muutama vuosi aiemmin oli kosolti käyttöä.  Ilmeisesti on niin, että Stalinin aikaan ja vielä vähän sen jälkeenkin maassa oli niin kova kuri, etteivät yksittäiset pikkuvirkamiehet uskaltaneet syyllistyä väärinkäytöksiin. Nythän tilanne lienee se, että josVenäjällä joutuu miliisin kynsiin, ei auta muu kuin huutaa mafianmiehiä apuun.
    Hyvän seikkailukirjan tavoin tällä tarinalla on onnellinen loppu. Neljän vuoden leirielämän jälkeen satunnainen matkailija palautettiin Suomeen. Vaikuttaa siltä, että Päivinen on kirjoittanut teoksensa jo runsaat parikymmentä vuotta sitten, mutta ilmeisesti tuolloin sitä ei vielä saatu julkaistua.
    Vaikka hengentuotteesta ei löydytaiteellisia arvoja, niin kansatietellisiä arvoja sen sijaan on. Kirjassa opetetaan esimerkiksi kuinka vankilasähkötys toimii. Sen pohjana on kansainvälinen järjestelmä, jossa kirjaimet aakkosjärjestyksen mukaan jaetaan pysty- ja vaakariveille. Ensiksi naputellaan kirjaimen paikka pystyrivissä ja sen jälkeen vaakarivissä. Kysymys ei siis ole mistään monimutkaisesta morsetuksesta. Lukijan kannattaa painaa viestintätekniikka mieleensä niiden tilanteiden varalta, jolloin kännykät eivät ole käytössä.
    Päivinen myös selostaa, kuinka näppärä vankipoika toppatakin täytteen avulla kädenkäänteessä virittää itselleen valkean. Pumpulituppo kierretään äärimmäisen tiiviiksi pötköksi, jonka jälkeen se asetetaan kengän koron alle ja hieraistaan voimalla. Tupon sisältä löytyy kipinä ja tavoite on saavutettu.
    Raaka-aine köyhässä sellissä voidaan myös  valmistaa erilaisia tarvekaluja ja taide-esineitä. Korvikemateriaalina käytetään huonostipaistettua leipää, josta työläällä prosessilla saadaan muotoiltua vaikkapa taidokkaat shakkinappulat tai piippu.
    Kirjalla on myöskin sanoma.  Sen luettuaan ymmärtää, että vankiloissakin täytyy valvoa tarkasti ihmisoikeuksia. Vaikka suoranaista kidutusta ei olisikaan, niin kyllä esimerkiksi täydellisellä eristyksellä ihminen saadaan nopeasti sekoamaan. Ja on kuvottavaa, ettei monen miehen selleissä ole vessaa tai edes pesumahdollisuuksia. On aivan oikein, että Euroopan neuvosto vaatii, että vessa on saatava Suomenkin rangaistuslaitoksiin joka selliin. Oli rikollinen miten paatunut tahansa, niin  hänellekin on turvattava  vesiklosetti.


Teuvo Päivinen: Seis! Kädet ylös!
FinnEpos Oy:2003, 416 s.


53 .YHTENÄISIN RIVEIN VOITTOJEN TIELLÄ

    Heinolan työväenyhdistys on julkaissut 110-vuotishistoriakirjansa.Tietenkin luontevampaa olisi ollut, että teos olisi ilmestynyt jo kymmenen vuotta sitten, mutta Itä-Hämeessä on asiat totuttu tekemään omalla tavalla turhia hötkyilemättä järjen kanssa. On kuitenkin myönteistä, että vielä nykyään löytyy työväenjärjestö, joka kykenee tällä tavalla vaalimaan perinteitään. Erillisen työväenkulttuurin häviämisen myötä nimittäin monet poliittiset yhdistykset vaikuttavat nykyään enemmänkin AA-kerhoilta tai pikkurikollisjoukkioilta, joilta ei resursseja liikene historian vaalimiseen.
    Sovinnaista, mutta välttämätöntä tässä historiateoksessa on, että kirjoittaja on tunnollisesti käynyt läpi järjestön pöytäkirjat ja poiminut niistä esille keskeiset vaikuttajahenkilöt. Luettelo johtokuntien jäsenistä saattaa ymmärrettävästi tuntua pitkästyttävältä niistä, joiden omaisia luettelosta ei löydy. Ensimmäisten johtokuntien jäsenten ammatit on mainittu ja on mielenkiintoista huomata, että kun työväenyhdistys aloitti 1890-luvulla toimintansa, muistutti sen johtokunta sosioekonomiselta  rakenteeltaan lähinnä nykyistä rotaryjärjestöä. Muutamassa vuodessa johto kuitenkin siirtyi täysin varsinaisten proletaarien käsiin eikä herroja sen jälkeen päästetty johtoon vuosikymmeniin. Se on täysin ymmärrettävää ja kaukaa viisasta. Herroista on työväenliike saanut paljon kärsiä. Jo vuoden 1918 tapahtumien jälkeen raskaansarjan painijamestari ja Helsingin Jyryn A-komppanian päällikkö Mikko Kokko päätyi analyysissaan siihen, että hävityn luokkasodan tärkein selitys oli se, että työväenliikkeen johto oli annettu herraluokan ja mikä pahinta siitä valuneen huonoimman kuona-aineksen käsiin.
    Myönteistä kirjassa on se, ettei se ole pelkkää hymistelyä, vaan järjestön sisäisiä ristiriitoja on rohjettu käsitellä. Teoksen lopussa kirjoittaja avoimesti myöntääkin, että meno toverien keskuudessa on välillä ollut varsin kovaa ja toveri on jätetty aina, kun on voitu eikä kulloistkaan vähemmistöä ole juuri noteerattu. Satunnaisesta tarkkailijasta tuntuukin  hämmästyttävältä kuinka ihmiset, jotka kaikista mieluiten näyttäisivät lyövän toisiaan, ellei lehtimiehiä olisi paikalla, kutsuvat toisiaan tovereiksi. Kuitenkin historioitsija suhtautuu järjestöllisiin ongelmiin liian kriittisesti. Jos nimittäin asiaan otetaan biologinen näkökulma, niin kannattaa muistaa, että esimerkiksi lähimpien lajitovereittemme eli ihmisapinoiden keskuudessa kolmannes uroksista kuolee valtataistelun uhreina. Tähän ei ylletä edes heinolalaisen työväenliikkeen parissa.
    Eittämättömistä saavutuksista huolimatta kirjassa on se suuri, mutta rajallisetn resurssien vuoksi ymmärrettävä puute, että se jättää kertomatta kaikista mielenkiintoisimmat asiat eli järjestön värikkään epävirallisen historian, josta löytyisi monia hauskoja yksityiskohtia. Esimerkiksi ensimmäinen heinolalainen kansanedustaja Oskari Orasmaa  ansaitsisi vähintäinkin oman lukunsa. Hän oli värikäs persoon kuten myös kollegansa Sulo Wuolijoki, joka muistelmissaan kertoi arvostavassa sävyssä puoluetoveristaan.
    Orasmaa oli hirmuisen lyhytkasvuinen, mutta myös hirmuisen leveä, kuten  itähämäläisten poliitikkojen tapan on ollut. Lisäksi Orasmaa oli maankuulu hirmuisista voimistaan. Sotaväessä hän oli voitanut painonnostossa itsensä olympiavoittaja Werner Järvisen, jota pidettiin Suomen vahvimpana miehenä. Hirmuisten voimiensa lisäksi Orasmaa herätti eduskunnassa huomiota myös hirmuisella raittiudellaan. Tuohon aikaanhan työväenliikkeen keskeisenä tavoitteena oli sosialismin lisäksi kieltolaki, joista jälkimäinen tavoite saavutettiinkin. Sillä olikin merkittäviä alkoholipoliittisia seurauksia. Niinpä kieltolain 13 vuotta kestäneen pitkän kuivan kauden aikana maamme lähes raittiin kansan alkoholinkulutus nelinkertaistui, koska yksityinen sektori alkoi tehokkaasti huolehtia himotun kulutushyödykkeen tuotannosta, markkinoinnista ja jakelusta.
    Muuten yksi tarkistusta kaipaava tieto Jouko Heinosen tutkimuksesta löytyy. Siinä kerrotaan, että eräs kirjassa nimeltä mainittu yhdistyksen pitkäaikainen sihteeri olisi ampunut vuonna 1930 poliisikonstaapeli Iivar Kokkosen.  Suullisessa kansanperinteessä ampujana taidetaan pitää erästä toista henkilöä.

Jouko Heinonen: Työväenliikettä Heinolassa kolmella vuosisadalla 1891-2001




54.OPAS KUNNALLISVAALIEHDOKKAALLE

Kuten yleisesti tiedetään ei menestyvälle poliitikolle riitä pelkästään vallan- ja kunnianhalu sekä täydellinen itsekritiikin puute, vaan lisäksi tarvitaan myös edes jonkinlaista ymmärrystä siitä, kuinka maailma toimii. Äskettäin ilmestynyt kirja Haluatko diktaattoriksi - maailman herruuden alkeet on ajankohtainen tietopaketti esimerkiksi kunnallispolitiikassa toimiville henkilöille ja etenkin niille, jotka katsovat kykyjensä riittävän myös haasteellisempiin yhteiskunnallisiin tehtäviin.

Tämä nopeasti luettava kirja antaa ohjeet siitä, miten valtaan päästään, miten valta säilytetään, miten valtaa tulee käyttää ja miten vallasta voi luopua tyylikkäästi. Teoksesta löytyy lukuisia historiallisia esimerkkejä siitä, kuinka diktaattorin on toimittava. Tärkeää on muistaa Bismarckin näkemys, ettei päivän suuria kysymyksiä ratkaista puheilla ja enemmistöpäätöksillä vaan verellä ja raudalla. Jos miehellä on tahto ja hän tietää sen, hän pystyy aina lyömään kymmenen miestä, joilla ei sitä ole ja jotka eivät sitä tiedä. Ja tämän asianhan oppii helposti vaikkapa eräiden pikkukaupunkien kunnallispolitiikasta.


Jos satunnainen lukijan aika tai kyky ei salli koko opuksen opiskelua, voi hän yrittää hankkia tarpeelliset perustiedot kirjasta löytyvistä suurmiesten sitaateista ja lyhyistä yhteenvedoista.  Näistäkin älykäs lukija voi hankkia  yllättäviä tietoja. Niinpä esimerkiski tähän asti on erheellisesti kuviteltu sosiobiologiselta pohjalta, että valtaa halutaan ja vaikkapa kunnallispolitiikkaan hakeudutaan pelkästään, koska asia edistää henkilön mahdollisuutta geeniensä levittämiseen lisätessään yksilön parittelutodennäköisyyttä. Mutta pelkästään tämä selitys ei riitä valllanhimon ymmärtämiseen. Diktaattorina olo saattaa olla muutenkin ihan kivaa.  Kirjassa esimerkiksi kerrotaan mm., mihin diktaattorit pystyvät, mutta jotka eivät onnistu demokratiassa. Näitä ovat seuraavat asiat:

1.Televisioaseman tai sanomalehden lopettaminen
2. Kieltäytyminen laskujen maksamisesta
3.Rakennusluvan hankinnan unohtaminen
4. Oman kuvan saaminen postimerkkiin
5. Eilispäivän sään muuttaminen
6.Varman bestsellerin kirjoittaminen
7. Auton pysäköiminen väärin
8. Junien kulun saattaminen aikataulun mukaiseksi
9. Taksin hankkiminen kello kolmen jälkeen yöllä
10. Hallituksen täydellinen vaihtaminen.

Andre´ De Guillaume: Haluatko diktaattoriksi? Maailman herruuden alkeet
suom.  Seppo Hyrkäs
Bazar Kustannus Oy 2003: 143 s.

55.URHEILUMME EPÄVIRALLINEN HISTORIA

Urheilun tulee olla leikkiä. Parhaimmillaan siinä on myös aimo annos huumoria; varsinkin sen parasta, mutta myös vaikeinta muotoa eli tahatonta komiikkaa. Sitä oli kiitettävästi esimerkiksi Lahden MM-hiihtojen tiimoilla. Tätä urheilun riemukkaampaa epävirallista puolta valottaa ansiokkaasti Pekka Kaarninen äskettäin ilmestyneessä teoksessaan Murheilua - Suomen sinivalkoiset kyyneleet.

Pekka Kaarnisen kirja on paikoitellen hervottoman hauska. Siinä rikotaan vihdoinkin suomalaiseen kilpaurheiluun liittynyt isänmaallis-uskonnollinen paatos ja kerrotaan niistä asioista, joista virallinen urheiluhistoria vaikenee. Kirjan takakannessa korostetaan, että tässä kirjassa suomalainen urheilija tekee sen minkä parhaiten osaa eli häviää. Tämä ei ole koko totuus asiassa, sillä asiaa kiihkottomasti ajatellen suomalaiset ovat maailman johtavaa urheilukansaa. Näin on varsinkin yksilölajeissa, joukkueurheilun puolella on heikompaa; ainakin jos meitä verrataan ruotsalaisiin. Vaikka Kaarninen irvailee joukkuelajiemme tähtihetkillä  paljon, ei hän ikävä kyllä pyri selittämään joukkuelajiemme menestymättömyysongelman perussyytä.

Selitys ilmiölle saattaa hyvinkin löytyä viime vuonna ilmestyneestä tutkija Markku Hyypän kirjasta, jossa hän selvitti eri yhteisöjen sosiaalisia pääomia. Suomen- ja ruotsinkielisten kulttuurieroissa hän  huomasi häkellyttävän eron. Ruotsinkielisellä puolella oli yhteishenkeä ja itsetuntoa selvästi enemmän. Tutkija arvelee, että taustalla ovat kasvatuserot. Ruotsissa ja ruotsinkielisellä puolella ei lapsia lyödä ja näin he säilyttävät itsetuntonsa kielinaapureitaan paremmin. Voi olla, että viime jääkiekon MM-kisojen puolivälieräottelussa maailman parasta jääkiekkokansaa vastaan hiipi suomalaisten mieliin 4-0 tilanteessa alitajuinen kauhu, että pukuhuoneessa odottaa remmiapelli, jos tämä peli vielä onnistutaan ryssimään, kuten  sitten myös pystyttiin tekemään.

Vaikka Kaarninen kirjassaan systematisoi käsittelemäänsä aineistoa kiitettävästi ja  pyrkii muutenkin tieteelliseen täsmällisyyteen onnistuen siinä monesti  oivallisella tavalla, on tutkimuksesta löydettävissä tiettyjä epätäsmällisyyksiä, jotka varsinkin tämän kaltaisen teoksen ollessa kysymyksessä murentavat kirjan muuta uskottavuutta.

Niinpä Kaarninen mm. kertoo, että vuoden 1998 jalkapallon MM-kisoihin karsittaessa Suomi pelasi tasapelin ratkaisuottelussa Unkaria vastaan, koska joukkue kolmen onnistuneen perättäisinsyötön jälkeen sijoitti nahkakuulan omaan verkkoon. Tarina ei pitäne paikkaansa. Allekirjoittanut voisi jopa vannoa kaksi sormea vaikka missä, että onnistuneita  yhdenkosketuksen syöttöjä oli peräti viisi ennen kuin tasoitusosuma survottiin pelin viime sekunneilla vastustamattomalla raivolla pömpelin perukoille. Saavutusta ei kannata aliarvioida, koska Antti Niemi oli tuolloin yksi maanosamme parhaista veräjänvartioista.

Toinen puute koskee kultamitalipainija Kelpo Gröhndahlia.  Tämä jämerä satamamies toimi urheilu-uransa jälkeen pitkään kansanedustajana, vaikka ei ollutkaan mikään tyypillinen suutaan pieksävä poliitikko, vaan herätti äänestäjien luottamuksen fyysisyydellään. Hän osasi älykkäänä ihmisenä  antaa  poliittisille puheille juuri sen arvon, mikä niille kuuluukin. Kaarnisen mukaan mies oli kaksi kautta kansanedustajana käyttämättä eduskunnassa yhtään puheenvuoroa.

Tämä tieto on karkeaa vääristelyä. Tosin täysistunnoissa Gröhndahl ei kertaakaan puhunut, mutta valiokuntatyöskentelyn aikana hän kerran avasi sanaisen arkkunsa, pyysi puheenvuoroa  ja heti sen myös sai. Tämän  jälkeen hän ehdotti kokoushuoneen ikkunan avaamista.



Pekka Kaarninen: Murheilua - Suomen sinivalkoiset kyyneleet
Wsoy 2003: 216 s.
    


56.ALKOHOLISMI - URHEILUTOIMITTAJIEN AMMATTISAIRAUS
    Urheilutoimittajien kootut sattumukset on kirja, johon on koottu yhteen pakettiin koko urheiluhullun Suomen kansan tuntemien toimittajien surkuhupaisa mokia ja uskomattomia tarinoita selostuskoppien kömmähdyksistä ja lehtien toimituksista.
    Eittämättömistä ansioistaan huolimatta teoksessa on se vakava puute, että siinä lähes tyystin vaietaan vanhojen toimittajaveteraanien edesottamuksista, jotka ovat kuitenkin huomattavasti värikkäämpiä, kuin kirjassa esitellyt tapaukset. Ilmeisesti nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittynyt psykiatria estää Martti Jukolan, Pekka Tiilikaisen tai Enzio Sevonin kaltaisten persoonallisuuksien synnyn.
    Esimerkiksi seuraavat historialliset tapaukset, jotka löytyvät Paavo Noposen ja Markus Similän muistelmista puuttuvat äskettäin ilmestyneestä kirjauutuudesta.

RUNOUDEN TOHTORI
    1930-luvulla runoudesta väitellyt tohtori Martti Jukola pestattiin maamme ensimmäiseksi urheiluselostajaksi. Ammatissaa hän olikin loistava. Ikävä kyllä miehen uran katkaisi sairastuminen alkoholismiin, joka lopulta vei hänet hautaan heti Helsingin olympialaisten jälkeen. Työnsä mies hoiti kuitenkin sairaudestaan huolimatta mallikkaasti. Jukola oli ilmiömäisen nopea puhuja ja ehkäpä kuuntelijoiden kannalta onkin vain hyväksi, että selostaja on vähän juttutuulella.
    Kommelluksitta Jukola kuitenkaan ei selvinnyt. Oslon olympialaisten näytöslajina oli jääpalloilu. Ruotsin ja Norjan välisen ottelun edellä selostaja tunsi vatsahermojensa reistailevan ja niinpä hän lääkinnällisistä syistä sulkeutui selostuskoppiin viskipullo eväänään. Selostus onnistui muuten loistavasti, mutta ottelun loppupuolella Jukola alkoi nähdä pelikentällä myös suomalaisia pelaajia. Senhän ei pitäisi kuitenkaan olla mikään puute, sillä yleensähän Suomessa urheilutapahtumia pyritään seuraamaan ikäänkuin sinivalkoisten silmälasien läpi.
    Kieltolain aikaan toimittaja Jukola aiheutti melkoisen skandaalin, kun poliisi kerran sattui pysäyttämään pääselostajan ohjaaman raskaastikuormatun reen. Poliisitutkintapöytäkirjan mukaan reestä löytyi suuri määrä pirtukanistereita ja lisäksi vielä epämääräisenoloinen naishenkilö. Mutta pojathan ovat poikia.

SINIVALKOINEN ÄÄNI
    Jos Martti Jukola välitti kisatapahtumia kansalle konekiväärimäisen nopeasti, oli hänen kollegansa Pekka Tiilikainen päinvastoin hyvin rauhallinen jutustelussaan ja tiukan paikan tullen hän tiivisti tunnelmaa vaikenemalla kokonaan ja pillauttamalla itkun. Näin tapahtui, mikäli suomalainen voitti tai hävisi.
    Eikä pääselostaja Tiilikaisen tarvinnut teeskennellä liikutustaan, koska kyllä tunne oli aivan aito. Vuoden 1948 Chamonin olympialaisten jälkeen radion talouspäällikkö valitti, että Pekan jäljiltä oli löytynyt 23 tyhjää viinapulloa. Pekka närkästyi moisista perättömistä väitteistä. Hänen mukaansa pulloja piti olla 24. Kun asia tarkastettiin, todettiin Pekan olevan hyvä tilastomies kuten urheiluselostajan pitääkin olla.
    Mutta se oli vasta alkua, tai ehkä paremminkin verryttelyä urheilukielellä. Cortinan olympialaisten jälkeen suomalaisten selostajien jäljiltä väitettiin löydetyn 78 tyhjää pulloa. Kun asia tivattiin Pekan ruotsinkieliseltä selostajakollegalta Enzio Sevonilta, tuohtui hän ja väitti, ettei mainittu pullomäärä riitä alkuunkaan... Tosin saavutus ei ole verailukelpinen Chamonin tulokseen, koska uusia lajeja oli tullut olympialaisten ohjelmaan ja lisäksi Tiilikaisen lisäksi matkassa olivat myös kyseinen Enzio Sevon ja uusi lupaava kyky Paavo Noponen.

TERÄSMIES
    Markus Similä kertoo muistelmissaan, kuinka hän oli myös seuraamassa Cortinan kisoja. Hän vuokrasi paikallisen vossikan ajeluttamaan häntä reellä ihaillakseen vuoristokaupungin näkymiä. Kuinka ollakaan hän kauhukseen huomasi jonkun miehen makaavan lumihangessa. Koska oli kylmä pelkäsi Similä jo pahinta. Mutta kuinka ollakaan reessä uhri virkosi ja selvisi, että kysymyksessä oli urheiluselostaja Enzio Sevon, joka ymmärsi vielä sen verran maailmasta, että sairaalan sijasta hän vaati pääsyä radioselostamoon ja täytyihän pyyntöön suostua. Selostamossa mies terhistäytyi ja alkoi kuulijoiden mukaan kauniilla ja jäntevällä ruotsinkielellä suorassa lähetyksessä kertoilla päivän urheilutapahtumista. Selostuksen jälkeen mies oli taas aivan vetämättömässä kunnossa.
    Kun Similä ihmetteli asiain tilaa, neuvoi Sevon kolleegaansa. "Nuori mies! Urheiluselostaja tarvitsee kolme asiaa. Ensiksi: hemmetin kovaa kuntoa! Toiseksi: teräksenlujaa rutiinia! Kolmanneksi: teräksenlujaa itseluottamusta!
    Ja näinhän asia tietysti on.

Mikko Partanen & Kalle Lamberg: Urheilutoimittajien kootut sattumukset
Like 2003: 234 s.

57.JUOKSEMALLA MUURARISTA VAPAAMUURARIKSI


    Ossi Viidan kirjoittama teos Hannes Kolehmaisesta on liikuntahistoriallisen alan ensimmäinen väitöskirja yksittäisestä suomalaisesta huippu-urheilijasta. Viita antaa kirjassaan Kolehmaisen persoonasta  monipuolisen kuvan ja samalla lukija saa myös tietoiskun maamme historiasta.
    Suomalaisilla on ollut myyttinen kuva ihanteellisesta ja kunnollisesta urheilijanuorukaisesta, joka juoksi maamme maailmankartalle Tukholman olympialaisissa voittamalla siellä hymyhuulin kolme kultaa ja yhden hopean.  Kirja paljastaa, ettei  hymy ei johtunut pelkästään  hyvästä mielestä, vaan se oli myös vastustajan psykologista nujertamista. Tämän ilmeen mies oli opetellut veljiensä kanssa kilpaillessaan.  Kolehmaisen veljekset Hannes,  Tatu ja Viljami olivat kovia urheilijoita ja ottivatpa he kerran SM-kisojen 10.000 metrillä kolmoisvoiton. Muutenkin veljekset olivat urheilullisesti lahjakkaita, mm.  Viljami heitti kevyttä keihästä yli 70 metriä.  
    Tukholman kisojen jälkeen Kolehmaisesta tehtiin kansallissankari. Itsenäistyvä Suomi tarvitsi sankareita ja Hannes Kolehmaisella oli luonteeltaan sopiva tähän rooliin. Hän oli kunnollinen, raitis ja vaatimaton. Porvarillinen Suomi juhli miestä jopa karjalaisena paimenpoikana, vaikka tosiasiassa mies oli savolainen muurari; tätä taustaa pidettiin jostain syystä  jotenkin arveluttavana.  Työväenliikkeelle hän oli sensijaan esimerkillisen  aatteellinen sosialismia, pasifismia ja jopa kasvissyöntiä harrastava työläisnuorukainen.  Molemmat osapuolet olivat osittain oikeassa.
    Sen verran miehestä löytyi myös Seppo Rätymäistä särmää, että hän Tukholman kisojen jälkeen kieltäytyi  niskavammaansa vedoten tarjotusta vahtimestarin paikasta ja jatkoi veljensä luokse Amerikkaan rakennushommiin. Kolehmainen osoitti  kieltäytymisellään mieltään. Kisojen alla hän oli muuttanut työn perässä Kuopiosta Helsinkiin, mutta sai siellä  lopputilin rakennushommista liityttyään Helsingin Jyryyn, joka oli leimallisesti työläisseura.
    Työttömäksi jääminen  tosin mahdolisti totaalisen valmentautumisen kisoihin. Amatöörisäännöt olivat tuolloin ankarat ja ammattijuoksijan ura houkuteli tuossa tilanteessa. Onneksi isoveli Viljami Kolehmainen juoksi Ameriikassa ammattilaisena ja pystyi sponsoroimaan pikkuveljensä olympiasankariksi.  Amatöörisäännöt olivat tiukat, koska kilpaurheilu pyrittiin säilyttämään yläluokan harrastuksena. Aatelisnuorukaisen häviäminen työläisurheilijalle oli monille kauhistus.
    Vuoden 1920 Antwerbenin olympialaisissa Kolehmainen voitti maratonin. Kisoihin osallistuminen oli häneltä selkeä kannanotto. Työväen urheiluliitto oli kieltänyt jäseniään ottamasta osaa olympialisiin, koska niitä pidettiin porvareiden kansalliskiihoisina tapahtumina. Kolehmainen leimattiin työväenluokan luokkapetturiksi.
     Kun Kolehmainen palasi kisojen jälkeen Suomeen, hän yritti kilttinä ihmisenä miellyttää sekä oikeistoa että vasemmistoa. Kotikaupungissaan Kuopiossa hän  lahjoitti huomattavan avustuksen TUL:n seuralle Kuopion Riennolle, jota hän itsekin oli ollut perustamassa. Entiset toverit ottivat rahat vastaan ja erottivat sen jälkeen savolaisen lupsakkaasti  lahjoittajan seuran jäsenyydestä. Kun Kolehmainen meni tapaamaan vanhoja tovereitaan Helsingin Jyryn tilaisuuteen, ajettiin hänet pois juhlapaikalta. Kun hän voitti porvariseuran kilpailut ja sai palkinnoksi haulikon, kirjoitti eräs työväenlehti palkinnon olevan erittäin sopivan, vaikkakin kuularuisku olisi ollut vielä parahultaisempi.
    Sen sijaan porvaripuolella hymyilevää Hannesta arvostettiin. Hänelle hankittiin kansalaiskeräysellä maatila,  sillä maanviljelijän ammatti oli muurarin ammattia sopivampi kansallissankarille. Kolehmainen ei saanut tilaansa kannattamaan, hän myi sen ja ryhtyi urheilukauppiaaksi. Tämäkin liiketoimi osoittautui parikymmentä vuotta myöhemmin kannattamattomaksi ja konkurssin häpeältä miehen pelastivat vapaamuurariveljet, jotka järjestivät olympiasankarin vahtimestariksi Veikkaustoimistoon. Tässä vaiheessa Kolehmainen ei enää kieltäytynyt vahtimestarin paikasta - ilmeisesti niskavaiva oli parantunut. Muuraushommia mies ei tosin täysin jättänyt, sillä hänet kelpuutettiin mukaan vapaamuurarijärjestön toimintaan.


Työläisurheilija Hannes Kolehmaisen sankarillisuus porvarillisessa Suomessa
Otava 2003, 477s.

58.ONKO HERRA ASTUNUT ANTTI ESKOLAN SYDÄMEEN?

    Maamme hengellisessä elämässä sattuu ja tapahtuu. Ensiksi vakaa eteläpohjalainen pappi Jorma Hietamäki tuli epäuskoon. Hän kertoi pitkän pohdinnan pohjalta tulleensa lopputotemaan, ettei Jumalaa olekaan. Rehellisenä ja suoraselkäisenä lakeuksien miehenä hän ei voinut vaieta asiasta, kuten monet muut vastaavasa asemassa olevat tekevät ja niinpä mies menetti papinoikeutensa, vaikka olisi itse halunnut ne säilyttää. Kirkko ei edes yrittänyt siirtää tätä herran palvelijaa eläkkeelle.
    Sen sijaan sosiologian professori Antti Eskolan epäillään tulleen uskoon. Kahdessa tuoreimmassa kirjassaan hän on käsitellyt uskonasioita ja kertoo lopulta pitkän ja peruteellisen harkinnan jälkeen liittyneensä takaisin kirkkoon. Toimenpiteen jälkeen hänestä tuntui samalta kuin olisi sytyttänyt kynttilän vanhempiensa haudalle.
    Itse Jumalan luonnontietelliseen olemassa oloon Eskola ei liiemmälti ota kantaa. Sen verran hän sivuaa Jumalan peroonaa, että katsoo Vanhan Testamentin kertomusten pohjalta tämän olevan sotarikollisen; iloisela 60-luvulla tuosta mielipiteestä olisi hyvinkin joutunut lakitupaan.
    Kerran hän on kuitenkin saattanut kokea Jumalan läsnäolon. Tämä tapahtui koulupoikana pimeässä metsässä, jonka läpi hänen oli oikaistava kotiinsa. Maan korvessa kulkiessaan tie kotiin löytyi kuin ihmeen kaupalla ja kirjoittaja pitää mahdollisena, että Jumalalla oli sormensa pelissä asiassa.
    Sen sijaan Pahan olemassa olon professori on saattanut tuntea konkreettisesti. Tämä tapahtui kesämökillä, kun hän yöllä heräsi ja tunsi selvästi, että paha oli paikalla. Ilmiö on mielenkiintoinen, koska tutkimusten mukaan suuri osa amerikkalaisista on kokenut humanoidien läsnäolon samankaltaisissa heräämiskokemuksissa. Monet ovat tunteneet tulleensa myös niiden kaappaamiksi ja lääketieteellisten kokeiden uhriksi. Ilmeisesti psykologit selittävät tällaisen kokemuksen mieluummin jonkinlaisena unihalvauksena, jossa heräämishetkellä unet ja todellisuus sekoittuvat.
    Kirjoittaja korostaa uskonnon terapeuttista puolta ja pitää valitettavana, että rauhaa ja lohdutusta tarjoavana välineenä Jumalan ovat pitkälti korvanneet lääkkeet, psykoterapia ja kriisiapu. Lisäksi hän pitää kirkkoa tärkeänä yhteiskunnan kiinteyttä ylläpitävänä instituutiona,
    Vasta-argumenttina voisi esittää sen, etteivät uskonnot moniarvoisessa maailmassa välttämättä lisää yhteiskuntienn kiinteyttä. Jos nykyään maapallolla on 2000 uskontoa ja 20.000 erilaista lahkoa, joiden merkittävänä yhdistävänä tekijänä on se, että väärinuskovat joutuvat helvettiin, saatta hengellisyyden lisääntymisestä syntyä myös hajottava tekijä. Lisäksi uusien keskushermostoon vaikuttavien kemikaalien kehittäminen näyttää kasvattavan uusien uskontojen syntyvauhtia.
    Vanha kommunisti Eskola korostaa sitä, ettei niinkään hän ole kääntänyt takkiaan, vaan kirkko on se, joka on vaihtanut mielipiteitään. Suhteellisen humaani nykykirkko on aivan toista kuin vanha oikeistolainen laitos professorin nuoruudessa.
    Itseasiassa kirjoista saa sen kuvan, että Eskola liittyi takaisin seurakunnan yhteyteen poliittisista syistä. Hän näyttää pitävän kirkkoa tärkeänä alastoman kapitalismin vastavoimana, joka viimeisenä isona organisaationa on aidosti köyhän asialla.
    Professri on kuitenkin huolissaan markkina talouden tunkeutumisesta myös uskonnon alueelle. Hänen mukaansa kiintoisa kysymys on, kuinka uskonnollisen puheen käy nykyisessä kilpailutalouden vaiheessa, joss kieli otetaan yritysmaailmasta. Onko niin, että jumala alkaa taas päästä pilven alta näkyviin, mutta pirstaleisessa muodossa, jossa erilaisia jumalia tuotteistetaan ja kilpailutetaan, kristinuskon Jumalaakin Tuomasmessuin ja muin markkinauutuuksin.
    Toisaalta voisi ajatella myös niin, että jonkinlainen tulosvastuuajattelu saattaisi hyvinkin tuoda puhtia sunnuntain kirkkosaarnoihin; voisihan esimerkiksi osan kolehtirahoista anta papille eräänlaisena tulospalkkiona.
    Vasemmistolaista ajattelijaa näyttää viehättävän, että eräiden hengenmiesten ja -naisten viimeaikaisten kannanottojen perusteella kirkko on palaamassa alkujuurilleen. Alkuaikoinahan kristinusko oli lähinnä kommunistinen ja pasifistinen vapautuneiden orjien aate. Vasta myöhemmillä ajoilla kristityt opportunistisista syistä luopuivat periaatteistaan, jotta kristinuskosta voitiin tehdä sotaisan ja eriarvoisen Rooman valtakunnan valtionuskonto.
    Muuten Eskolan mielipiteitä lukiessaan tulee mieleen, että peristeisen kirkkokansan on syytä säilyttää valppautensa. Vanhat taistolaiset näyttävät olevan suunnittelemassa koko järjestön valtausta entisen Teiniliiton malliin.

Antti Eskola: Uskon tunnustelua: Otava 1999.
Antti Eskola: Tiedän ja uskon: Otava 2003


59. ULKOPOLITIIKKA - KOVIEN MIESTEN VAATIVA HARRASTUS
   Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkanen on
julkaissut tutkimuksen Urho Kekkosen ajan ulkoasianministeriön ja ulkomaanedustuksen vaiheista vuosilta 1956 - 1969. Tutkimuksen eittämättömistä ansioista huolimatta sen puutteena on, että se keskittyy suurelta osin pelkästään tämän tärkeän hallinnon alan viralliseen historiaan. Näin ollen harva on se ihminen maassamme, joka jaksaa kirjan lukea.
    Ainoastaan jossain osin pystyy harjaantunut lukija rivien välistä arvailemaan, että tapahtumien taustalla on reaalipolitiikan lisäksi seikkoja, joista vaietaan, vaikka ne saattavatkin asioiden ymmärtämisen kannalta olla välttämättömiä ja tutkimuksen luettavuutta lisääviä.
    Se perusasia kirjasta ilmenee, ettei Kekkosen aikaan vallanjaon suhteen ollut epäselvyyksiä. Urkki oli vahva johtaja. Hän pystyi hoitelemaan niin ulkopoliittiset asiat kuin myös naisystäviensä ja poikiensa asiat ja tarvittaessa molempia yhdessä. Puhutaanhan, että tällaisen järjestelyn vuoksi erään meille tärkeän supervallan suurlähettiläänä pidettiin lähes sairauden vuoksi puhekyvytöntä invalidia, jonka kauniin vaimon luona Urkki yöpyi valtiovierailuillaan.
           TANELIN PISKI
    Kekkonen huolehti myös siitä, että hänen värikäs poikansa Taneli sijoitettiin hommiin ulkoministeriöön. Hän toimi lähettiläänä monessakin maassa. Lasse Lehtinen kertoo luotettavissa muistelmissaan, kuinka Taneli Kekkonen ollessaan Italian lähettiläänä majoitti maan oloihin tutustumassa olleen parlamenttaarisen delegaation lähetystön tiloihin. Samoissa tiloissa hän asutti myös kahta kulkukoiraa. Koko sen viikon ajan, jonka kansanedustajat viipyivät paikalla, oli arvon lähettiläs hilpeässä humalatilassa.
    Eräillä päivällisillä ihastui toinen koirista syvästi kansanedustaja Jutta Zilliackukseen, joka on tietenkin täysin ymmärrettävää. Aina korrektia käytöstä korostavan kansanedustajan kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, vaikka piski terhakkaasti käytti seksuaalisesti hyväkseen arvokkaan parlamentaarikon hienon iltapuvun hihaa.
    Nyttemmin on ilmennyt, että eräiden valtioiden salaiset palvelut hankkivat Taneli Kekkosen vauhdikkaasta yksityiselämästä intiimejä tietoja ja kuvia, joilla häntä saattoi jopa kiristää. On syytä epäillä, että tämä seikka vaikutti Taneli Kekkosen alkoholisoitumiseen ja itsemurhaan.
          MÄKISEN BOKSERI
    Nuoren Urho Kekkosen perheellä oli läheinen ystävyyssuhde Outokumpu Oy:n johtajan vuorineuvos Eero Mäkisen perheeseen. Mäkisen perheen Jussi-poika julkaisi 70-luvulla merkillisen teoksen "Keskusteluja Kekkosen kanssa". Sen luettuaan moni jäi miettimään sitä, mikä mahtoi olla se suuri ja uskomaton salaisuus, johon Jussi Mäkinen kirjassaan vähän väliä viittaa, mutta jota hän ei paljasta.
    Mäkinen eteni urallaan pienestä pitäen meteorimaisesti. Ilmeisen lahjakas ja kypsään 20-vuoden ikään ehtinyt maisteri pestattiin ulkoministeriön palvelukseen, jossa hän kohosi nopeasti suurlähettilääksi asti.
    Mies oli sikäli perinteinen suomalainen diplomaatti, ettei hänen seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan ollut aivan täyttä varmuutta. Itse asiassa hänessä olisi ollut ainesta Jouko Turkan kehittämäksi superhomohahmoksi; Leo Lastumäen kokoiseksi, mutta Spede Pasasen oloiseksi jättiläiseksi, joka ahdistelisi ohikulkevia suomalaisheteroita hellyyssivelyillään täysin piittaamatta näiden vastaanpyristelyistä.
    Alusta alkaen Jussi Mäkisellä oli erittäin läheinen suhde Kekkoseen. Helposti luulisi, että suuri ja uskomaton salaisuus presidentin ja häntä 30 vuotta nuoremman lähettilään välillä liittyi miehen ilmeiseen harhaviettisyyteen, mutta niin ei olekaan.
    Presidentin linnanvouti Arimo Raeste väittää näet kirjassaan, että Jussi Mäkinen oli Urho Kekkosen kolmas poika. Yhtä lahjakas kuin velipuolensakin, mutta hänellä oli myös Kekkosten luonteenheikkoudet, jotka sitten veivätkin hänet ennenaikaiseen hautaan. Kekkosilta peritystä huumorintajusta ja koirarakkaudesta kertoo se, että Itävallan suurlähettiläänä ollessaan hän istutti päivällispöydässä Attila-nimisen bokserinsa arvokkaammalle paikalle kuin maamme sotilasasiamiehen, jonka älyä ja tarpeellisuutta hän piti lemmikkiään vähäisempinä.

Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö 1956-1969 - Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella


60.TAIKAVARPUTUTKIJA

Metsänhoitaja Esko Jalkanen on maamme merkittävin tieteentekijä, joka tutkimustoiminnassaan käyttää yliaistillisia menetelmiä työskennellessään erilaisten energiakenttien ja värähtelytaajuuksien parissa. Teknisenä instrumenttina on ns. taikavarpu. Hän on kehittänyt apulaitteelleen uusia käyttötekniikoita ja -tarkoituksia.

Jalkanen on mm. suorastaan nerokkaasti rationalisoinnut perinteistä kaivonkatsontaprosessia. Tutkijan mukaan esimerkiksi harjaantuneen kaivonkatsojan ei tarvitse kävellä pitkin tutkittavaa aluetta. Hän asettuu tiettyyn kohtaan ja kysyy isännältä, miten laajalla säteellä kaivonpaikkaa on haettava. Varvunkäyttäjä kysyy sitten, vaikka ääneenkin, miten monta kaivonpaikkaa sanotun säteen sisällä on ja alkaa laskea: "Yksi, kaksi, kolme..." Vastauksen kohdalla varpu taipuu. Olkoon vastaus siis vaikkapa kolme.

Seuraavaksi kysytään, missä suunnassa paras paikka sijaitsee. Varvunkäyttäjä kääntyy hitaasti paikallaan, ja vastaus tulee varvun taipuessa. Tämän jälkeen kysytään etäisyyttä siitä paikasta, jossa seisotaan. Taas luetellaan metrejä, ja varpu taipuu vastauksen kohdalla. Sitten kysytään desimetrejä. Kun suunta ja etäisyys on saatu, lähdetään kulkemaan sanottuun suuntaan. Käytännössä varpu ohjaa jo kulkijaa. Paikan päällä voidaan samaa menetelmää käyttäen selvittää, kuinka syvällä vesi on ja montako litraa minuutissa sitä saadaan.

Jalkasen mielestä saattaa kuullostaa uskomattomalta, että myös ihmisen terveyttä voidaan tutkia varvulla. Se soveltuu esimerkiksi ihmisen hivenaine- ja vitamiinivarannon toteamiseen. Voidaan selvittää, montako prosenttia on jäljellä hivenainevarannosta, joka sisältää kaikki tarpeelliset alkuaineet. Saadaan myös vastaus kysymykseen, montako merileväpuristetta tarvitaan varannon täydentämiseen. Julkisen sektorin terveysmenoja karsittaessa tämä uusi menetelmä saattaa hyvinkin olla poliittisten päättäjien suosima kustannustehokas diagnoosimenetelmä.

Jalkanen pystyy tällä suhteellisen yksinkertaisella laitteellaan paljastamaan luotettavasti myös eri tavaroiden bioenergiatason. Eräässä televisio-ohjelmassa kykyä testattiin. Pieniin laatikoihin oli kätketty erilaisia esineitä, joita Jalkanen tutki varvullaan. Eniten bioenergiaa sisälsi homehtunut omenan pala ja yllättäen toiselle sijalle selvisi juuri se laatikko, joka oli tyhjillään. Mielenkiintoista olisi ollut nähdä kokeen uusinta. Tällöin olisi varmaan havaittu se merkillinen asia, että tavaroiden bioenergia tasot vaihtelevat koko ajan.

Esko Jalkanen. Tuhlaammeko lastemme tulevaisuuden? Atena kustannus Oy, Jyväskylä 1989

61.PARANORMAALI TOHTORI

Maamme ja ehkä koko maailmankaikkeuden tämän hetken tunnetuin ufoasiantuntija Rauni-Leena Luukanen on sikäli erikoinen ufoasiantuntija, että hän on tavannut humanoidin monta kertaa. Tämän hän paljastaa rohkeasti kirjassaan "Kuka hän on".  Luukanen kertoo kokemuksistaan seuraavasti:

"Samana iltana kysyin itsekseni, kuka haluaa kontaktia minuun, ja silloin hän tuli, minun ns. sininen mieheni. Hän seisoi sänkyni vieressä ja katseli minua hymyillen, ikään kuin olisi halunnut sanoa: Tätä et olisi ikinä uskonut. Hän oli hyvin pitkä, hoikka ja hauskan näköinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu tumma tukka ja tumma ihonväri kuin intiaaneilla. Hänellä oli yllään länsimainen huikean sininen silkkipuku. Tämän jälkeen olen tavannut hänet monta kertaa meditaatiossa ja tuntenut, että hän on minua hyvin lähellä."

Lääketieteen ja kirurgian tohtori Luukanen on myös monien muiden paranormaalien ilmiöiden tietäjä ja taitaja ja niistä kirjassa esitetään eräitä suorastaan henkeäsalpaavia esimerkkejä seuraavasti:

-Maailmassa on esimerkiksi joukko ihmisiä, jotka pystyvät lukemaan ajatuksia ja jopa vaikuttamaan niihin. Tämä on tieteelisesti todistettu sekä idässä että lännessä. Onkohan sujelupoliisi tietoinen asiasta?

-Luukasen mielestä ajatuksen voimalla voidaan matkustaa muihin maanosiin ja vieraille planeetoille. Tämä on Heinolan kaupunginvaltuustonkin huomioitava tulevaa budjettiristeilyä suunnitellessaan.

-Ajatuksen voimalla voidaan myös parantaa sairauksia ja päästä kuoleman rajan taakse.
Tämä mahdollisuus poliitikkojen on pidettävä mielessään terveydenhuollon säästökohteita pohtiessaan.

 -Ajatuksella voidaan aiheuttaa fyysisiä ja jopa materiaalin muutoksia. Tämä taas kannattaa puolustusvoimiemme johdon muistaa uusia panssari- ja ilmatorjuntajärjestelmiä hankkiessaan.

Luukasen mielestä psykokinesiatutkimuksen tärkein koehenkilö on Uri Geller. Hänen metallinvääntönsä eivät ole silmänkääntötemppuja, vaan tunnettu ja arvostettu tiedemies Brian Josephson ja professori John Hasted ovat todistaneet, että Gellerin aiheuttamat psykokineettiset ilmiöt kestävät tieteellisen kritiikin.

Uri Gellerin taito perustuu erilaisten värähtelytaajuuksien hallitsemiseen. Kun hän 70-luvulla vieraili Suomessa, kertoi hän maassamme olevan hyviä värähtelyjä. Sen sijaan Ruotsissa ei niitä ollut. Muutenkin Ruotsi oli paskamainen maa, sillä siellä häntä ja hänen psykokineettisiä taitojaan ei otettu todesta.

Raunii-Leena Luukanen-Kilde. Kuka hän on?, Wsoy, Juva, 1993

62.VAIHTOEHTOINEN TIEDEMIES

Tarmokas helsinkiläinen varanotaari Kauko Nieminen on monipuolisesti lahjakas henkilö, joka on kunnostautunut mm. kunnallisvaaliehdokkaana lukuisten eri pienpuolueiden ja valitsijayhdistysten ehdokkaanaana jo vakiintuneeksi muodostuneella kannatuksella. Viimeajat hän on paneutunut eetteripyörteiden tutkimiseen, joilla ei suinkaan kumota, vaan täydennetään Newtonin ja Einsteinin oppeja. Eetteripyörteiden avulla voidaan kongreettisesti ja jopa klopaalisti selittää sellaiset monimutkaiset asiat kuten massavetovoima, magnetismi ja noste.

"Eetterin päitten hipoessa toisiaan syntyy pyörteitä. Samassa reunassa syntyneet pyörteet ovat toistensa puolelta vastakkaissuuntaisia. Siksi ne karkottavat toisiaan pannen toisensa heilahtelemaanpyörähtelemään. Näihin syntyy pyörähtelykeskus eli alkeishiukkanen." Näin selittää varanotaari Nieminen  kirjassaan Aika ja aine maailmankaikkeuden perusrakenteita.

Aika ja aine käsittelee suorastaan ennennäkemättömän ennnakkoluulottomasti myös valoa, massan vetovoimaa, fuusiota, tajuntaa, tieteellistä joogaa, kaaosta ja luomista. Teoriansa innoittamana Nieminen on perustanut vallan Eetteripyörteiden tutkija yhdistyksen, johon on liittynyt parikymmentä jäsentä. Teoria on saavuttanut suosiota varsinkin teekkaripiireissä. Asiantuntija piireissä ounastellaan ja uumoillaan, että on vain ajankysymys, koska Itä-Hämeeseenkin perustetaan oma alueellinen eetteripyörreyhdistys.

Kirjassaan Nieminen on hyvin kantaa ottava myös yhteiskunnallisessa mielessä.Hänen kiihkottoman analyysinsä mukaan  vuonna 1975 poliittisessa vallassa olivat pitkulaista tupakkaa polttavat homojuntat. Silloin Helsingissä Finlandiatalossa kokoontuneista valtionjohtajista monet tupakoivat. Brezhnev oli melkein ketjupolttaja. Presidentti Ford poltti savuketta, Wilson piippua, Brandt, Tito ja Kekkonen sikaria. Olof Palme savuketta, Kalevi Sorsa ja Mauno Koivisto hieman sikaria. Valtakuntien rajojen yli nämä herrat, joiden seksuaalisesta suuntautuneisuudesta tutkijalla lienee varma näkemys,  tukivat toisiaan.

Nykyään Suomessa Niemisen mielestä  käyttää valtaa  tupakoivan homojuntan sijasta savolaisjuntta. Hän korostaa, että Urho Kekkonen oli äitinsä puolelta sukuaan Kangasniemeltä, joka on lähellä Mikkeliä. Niinpä Kekkonen oli valinnut seuraajakseen Hirvensalmelta, siis myös läheltä Mikkeliä, sukuaan olevan Ahti Karjalaisen. Vielä nykyäänkin Suomessa on mikkeliläisillä hegemonia asema. Erkki Liikanen on Mikkelistä. Kalevi Sorsa, Paavo Lipponen ja Arja Alho ovat sukuaan Mikkelin läheltä ja maalla syntyneitä. Maalaiset ovat muutenkin kirjoittajan käsityksen mukaan viime vuosikymmeninä nousseet röyhkeästi valtaan. Kaupunkilaiset ovat olleet monasti liiankin hienotunteisia.

Kauko Nieminenkin arvelee olevansa yksi tällaisista hienotunteisista kaupunkilaisista. Hän ei ole sortunut tupakointiin, juopotteluun tai muuhun sellaiseen, jota yleisesti pidetään ns. hauskana elämänä. " Enemmänkin on ollut niin, että minua on sorrettu", vakuuttaa Kauko Nieminen. Sama tunne on varmasti monella muullakin vaihtoehtotiedemiehellä sekä  -naisella.

Kauko Nieminen. Aika ja aine (2. parannettu painos), Järvenpää 1995