Yhä lisää kirja-arvioita


39. NAISNÄKÖKULMAA TASAPUOLISESTI

             Näin vaalien alla yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneiden vaikuttajien sanomisen tarve lisääntyy ja poliittisten kirjojen tarjonta kasvaa. Viime aikoina varsinkin naispoliitikot ovat olleet aktiivisia eikä siinä ole mitään pahaa, sillä huonomminkin voisi aikansa käyttää. Toisaalta maailman kirjallisuuden historiaan  näistä teoksista ei läheskään kaikki tule jäämään.
    PUNAINEN VAATE
            Eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen on upea ihminen. Hän on  varmasti innostava äidinkielen opettaja, joka vaikkapa koulunsa itsenäisyyspäivän juhlassa kykenee pitämään sykähdyttävän puheen isänmaalle.  Uosukaisen tunnepuoli on erinomaisen kehittynyt ja tämä ominaisuus korvaa varmaankin monia puutteita. Ei kuitenkaan kaikkia.
            Niinpä Aino Suhosen kirjoittamasta kirjasta ilmenee, että kansallista kokoomuspuoluetta johtavat tunne-elämältään kehittymättömät  rationaalisesti ajattelevat herrat ymmärsivät viime presidentin vaalien alla, että kotiaskareet jäädä saa, kun on vaarassa syntymämaa. Niinpä he ponnistelivat itseään säästämättä, niin maalla merellä kuin myös ilmassa sen puolesta, ettei vain Riitta Uosukaisesta koskaan vahingossakaan tule tasavaltamme prsesidenttiä. Ja tästä asiasta presidenttiehdokas on kirjasta päätellen hieman hapan.
    NELJÄNNEN ELÄMÄN KYNNYKSELLÄ.
           Kel onni on se onnen kätkeköön ajattelee moni suomalainen ja tämän vuoksi tunnettiin lievää vastenmielisyyttä, kun Johannes ja Kyllikki estoitta esittelivät onneaan maamme mediassa. Pahanilkiset ihmiset myös levittivät huhua, jonka mukaan eräs vanhan kepujohtajan vaimo olisi neuvonut Virolaisen  Jussia siinä, ettei kotkaa pitäisi vaihtaa kanaan.
           Kyllikki Virolaisen kirjoittama kirja Johannes Virolaisen kuolemasta hiljentää pahimmankin irvileuan. Elämässä on asioita, joita ei sovi pilkata. Virolaisen teos on surullinen kuvaus lähiomaisen kuolemasta ja ikävästä.
    POLITIIKAN PIILOKUVAT
           Suvi-Anne Siimes erottuu siilitukkansa ansiosta muista puoluejohtajista. Kirja paljastaa sen, mitä asiaa seuraavat jo tietävätkin. Hyvän kotikasvatuksen saanut kunnon porvariskodin tyttö on hyvä ja kiltti tyttö. Jokaisen anopin pullantuoksuinen toiveminiä.  Hän ei kirjassaan liiemmälti yksityiselämäänsä levittele, koska sellainen ei ainakaan ennen kuulunut sivistyneen ihmisen käytökseen. Se henkilökohtainen asia teoksesta kuitenkin paljastuu, että Siimes on nuoruudessaan liittynyt ortodoksiseen kirkkoon eikä hän ainakan tällä kertaa ota esille kyseisen uskonsuunnan vanhoillista kantaa esimerkiksi  naispappeuskysymykseen.
           Sen verran Siiemksestä löytyy vielä vallankumousromantiikkaa, että kirjoittaja on selvästi ylpeä, että suvusta sentään löytyy yksi kunnon työväenliikkeen mies. Siimeksen vaari veli oli sosilidemokraattinen toimitsija ja tämän asian avulla lukijalle välittyy ansiokkaasti elämyksellistä tietoa maamme historiasta. Siimes nimittäin löytää kotoaan perintöpistoolin. 30-luvun Suomessa kunnon kansanvaltaisen työväenliikkeen edustaja osallistui kunnanvaltuustotyöhön reikärauta takataskussan. Eräiden kaupunkien kunnalliselämässä tällainen saattaa olla edelleenkin tapana, mutta nyt varustaudutaan puoluetovereiden uhan vuoksi.
    TUKKA HATTUHYLLYLLÄ.
           Suomi on nykyään vapaa ja avoin yhteiskunta. Kun puhemies Uosukainen vihjaisi edellisessä kirjassaan muutama vuosi sitten, ettei heillä Topin kanssa  vesisänky ole vielä täysin päässyt ritteeseen, synnytti se valtavan kansainvälisen kohun. Tänä päivänä entinen ympäristöministeri voi  vapaasti kertoa yksityiselämästään ihan kaikki yksityiskohdat ilman, että kukaan vaivautuu korvaansa lotkauttamaan.  
          Hassin kirja on sikäli mielenkiintoinen, että se lienee maailmankaikkeuden historian avoimin ministerin elämästään kirjoittama teos. Niinpä ex- ministeri  levittää kaiken kansan eteen sytostaattihoidon pudottamat häpykarvansa, vessassa istumisensa,  piereskelynsä  ja kertoo välillä naiskentelevansa vähän missä vain ja vaikka miten päin vain. Sokea Kreettakin näkee, että jos Satu Hassi  pystymakkurissa ajaisi autonsa lumihankeen, niin ei hän kehtaisi väittää kysymyksessä olevan kaupungin katujen kunnossapitoon liittyvän asian.  Hupaisaa, että vihreänä naisministerinä oli iso harteikas nainen, joka on koulutukseltaan vahvavirtainsinööri; olisi ollut edes heikkovirtainsinööri.

    Aino Suhola: Punainen vaate    
Otava 2002, 174 s.        
    Kyllikki Virolainen ja Kaija Valkonen:
Neljännen elämän kynnyksellä: Wsoy 2002, 235 s.
    Suvi-Anne Siimes: Politiikan piilokuvat
Otava 2002, 238 s.
    Satu Hassi: Tukka hattuhyllyllä
Wsoy 2002, 381 s.


40. ITKIKÖ VÄINÖ LESKINEN?
 
          Lasse Lehtinen on tunnetusti viisas mies. Häntä ei ole  turhaan kelpuutettu juontamaan Haluatko miljonääriksi-visailua.  Entinen mainosmies Lehtinen on myös onnistuneesti huolehtinut, että hänen äskettäin ilmestynyt väitöskirjansa lienee ennätysmäisen luettu ja puhuttu. Kuitenkin  moni  alan asiantuntija on suhtautunut teokseen kriittisesti. Sitä on esimerkiksi syytetty turhasta jossittelusta ja siitä, että kirjassa kerrotaan totena tapahtumien yksityiskohtia, vaikka niitä ei voida tieteellisesti osoittaa tosiksi.
          Lehtisen kirjan konna on Kekkonen. Sokea Kreettakin näkee, että hän käytti ulkopoliittisia keinoja valtansa pönkittämiseen. Jokus sellaista kutsutaan maanpetoksellisieksi toiminnaksi. Eräs neuvostoliittolainen asiantuntija on kuitenkin lausunut suuren viisauden. Hänen mukaansa voidaan tietenkin mielinmäärin pohtia oliko Kekkonen Neuvostoliiton vaikuttaja-agentti, mutta kukaan tuskin voi kiistää, että suomalaisilla oli presidentti, joka pumppasi suunnattomasti taloudellista hyötyä naapurin johtajilta vastineeksi lyhytaikaisista poliittisista myönnytyksistä, minkä ansiosta suomalaisten elintaso nousi.
    ASEVELJET
          Jos kirjasta etsitään sankareita, ovat ne Lehtisen näkökulmasta ns. asevelisosialistit, jotka kirjoittajan mukaan  lykkäsivät Suomen suomettumista ratkaisevilla 20 vuodella ja pitivät sittenkin maamme lännen leirissä. Nämä nuoret miehet olivat rintamalla olleita ja sieltä he karkasivat sankarikuoleman kynsistä. Sen sijaan siviilielämän taisteluihin he  eivät kunnolla sopeutuneet, vaan  kuolivat nuorina.  
          Kekkosen syy ei yksinomaan liene se, että venäläiset pitivät näiden miesten linjaa  ulkopoliittisena riskinä. Lehtisen mukaan asevelisosialistien Daltonien veljeksiä muistuttava johtokvartetti Yrjö Kilpeläinen, Väinö Leskinen, Aarre Simonen ja Unto Varjonen esimerkiksi kylmän sodan hetkinä kajauttivat erään Helsinkiläisen anniskeluravintolan pisuaarin ääressä neliäänisesti Pallen railakkaan  miehekkään iskusävelmän “Silimien välliin ryssää”.
          Kilpeläinen ja Varjonen kuolivat sen verran nuorina, ettei heidän ei tarvinnut nähdä, kuinka Leskinen ja Simonen tunnustivat myöhemmin ulkopoliittiset realiteetit ja vaihtoivat ulkopoliittista linjaansa näyttävästi. Simonen käänsi takkinsa ensin. Hän jäi demareiden valtataistelussa tappiolle ja  perusti sen jälkeen oman puolueen TPSL:n, joka nautti Neuvostoliiton poliittisen tuen lisäksi myös sen maksamaa puoluetukea. Aarre Simonen oli  huippuälykäs ja häikäilemätön juristi, joka jostain syystä ei malttanut olla tekemättä kaikenlaista vilunkia, vaikka olisi pärjännyt elämässään muutenkin.
          Sisäministerinä oleessaan hän sai kovien otteidensa vuoksi pilkkanimen Sapeli Simonen, jota mies ylpeydellä kantoi. Simonen perustia TPSL:ssä toimiessaan  Päivän Sanomat-nimisen lehden, jonka poliittinen painoarvo ei ollut verrannollinen sen levikkiin. Kun häneltä kyseltiin lehden levikistä, hän ei salaillut kyynisyyttään: “Se on yks paskan maku mikä se levikki on, kunhan niitä ilmestyy kolme kappaletta, yks mulle, yks Yliopiston kirjastolle ja yks NKP:n keskuskomitealle.” Vahvat viitteet tukevat oletusta, että Simonen oli yksi KGB:n pääyhdysmiehistä Suomessa.  Lehtisen arvelujen mukaan toinen tärkeä KGB vaikuttaja oli professori Kustaa Vilkuna.
    MIESKIN VOI ITKEÄ
          Leskinen oli entinen huippu-urheilija, joka mm. voitti kultaa uinnista työläisolympialaisissa. Leskisen tukijat löytyivät sodan jälkeen entisistä Helsingin työläiskaupunginosien ns. Ässärykmentin rintamamiehistä, jotka muistivat arvostetun komppanianpäällikkönsä. 50-luvulla huippupoliitikko Leskinen kärähti pari kertaa rattijuoppoudesta ja oli jonkin aikaa myös tuottavassa työssä rakentamalla Seutulan lentokenttää. Siihen aikaan politiikassa ei oltu tekopyhiä eikä asia katkaissut miehen poliittista uraa, sillä Ässärykmentin miehet eivät olleet pyhäkoulupoikia. Sen sijaan Leskisen täydellisen ulkopoliittisen käännöksen myötä entiset tukijat hylkäsivät hänet.
          Kirjassa  väitetään ilman tieteellistä näyttöä, että johtava asevelisosialisti Väinö Leskinen tehtyään ulkopoliitisen täyskäännöksen olisi Moskovan junan vaunuosastossa  polvillaan itkien vakuuttanut neuvostodiplomaatti Albert Akuloville poliittista uudestisyntymistään. Asiaa on vaikea uskoa. Silmin näkijöitä ei ole.  Se on tunnettu tosiasia, että Leskinen oli herkkä mies itkemään, mutta polvillaan olo on voinut johtua myös muista seikoista, kuin poliittisesta nöyryydestä
          Toisaalta tietolähteitä yhdistelemällä voidaan ulkoministerinäkin toimineen Leskisen itkua pitää sangen todennäköisenä tapahtumana. Tätä tulkintaa tukee esimerkiksi entinen radiojohtaja Aarre Elo muistelmissaan. Nimittäin maalisvaalien iltana 1970 keskustapuoluelainen presidentti Kekkonen saapui ystävänsä demari Väinö Leskisen kanssa saunomaan ja seuraamaan vaalitulosten laskentaa yleisradion saunaan. Miehet olivat kavereita poliittisista eroista huolimatta, sillä heitä yhdistivät samankaltaiset harrastukset.
          Tuloslaskennan aikana selvisi, että Leskinen putosi eduskunnasta. Tämä sai Väiskin purskahtamaan itkuun. Reiluna kaverina Tasavallan Presidentti kuitenkin yritti saada itkun loppumaan lupaamalla ystävälleen tulevan ulkoministerin paikan. Lupaus piti, vaikka muuten moni asia saattoi seuraavana aamuna olla unohduksissa. Saunareissullaan Tasavallan Presidentti alkoi Elon todistuksen mukaan vaatia myös naisia paikalle. Mutta mistäpä niitä siihen aikaan olisi löytynyt, ei ainakaan Elolla niitä suhteita olut. Tasavallan presidentti ei sellaisia selittelyjä hyväksynyt, vaan hänen mielestään radion johto muodostui paskahousuista ja tyhjätaskuista. Ja oikeassahan Tasavallan Presidentti tietenkin oli tässäkin asiassa.

Lasse Lehtinen: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä. Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944-1981
WSOY 2002, 720 s.



41. POLITIIKAN PIKKUJÄTTILÄINEN

    Fyysisistä puutteista huolimatta Osmo Soininvaarassa on ilmeistä ainesta suurmieheksi. Ainakaan hän ei vaalikirjastaan päätellen  pyri mielistelemään yksinkertaista kansaa katteettomilla lupauksilla. Hänessä on siis samaa kuin Mauno Koivistossa, joka aikoinaan lupasi  kansalle ainoastaan verta, hikeä ja  kyyneleitä sekä tulta ja tulikiveä, mutta suomalaiset tykkäsivät siitä, että heitä kuritettiin ja taputtivat niin, että kynnet olivat irrota kämmenistä.
    Vaikka Soinivaara on vihreä, ei hän kirjassaan niinkään puutu ekologiaan vaan ekonomiaan. Kirjoittaja suhtautuu tulevaisuuteen pesimistisesti ja tämän vuoksi häntä  pidetään viisaana ihmisenä. Hän esimerkiksi pitää väestömme ikääntymistä asiana, joka uhkaa romuttaa hyvinvointivaltiotamme. Ainut pelastus ovat julkisen sektorin säästöt ja ne pitää lastemme vuoksi tehdä nyt heti vaikka talous kasvaisikin.  Suomi on kovenevan kilpailun maailmassa rakenteellisista ja maantieteellisistä syistä  kallis maa ja lisäksi vielä meitä uhkaa eläkepommi, jolle ei ehkä löydy maksumiehiä.
        TILASTOJA JA AJATUKSIA
    Muutenkin maamme on kehittymässä ikävään suuntaan. Avoimen kilpailun oloissa eriarvoisuus on lisääntymässä ja se on entistä raaempaa. Osaamisen merkitys kasvaa ja tämän seurauksena maailman talouden rakenteet pakottavat maksamaan lahjakkaille entistä enemmän. Niinpä yksin- ja keskikertaisuuuksille jää entistä vähemmän jaettavaa. Eriarvoisuudesta on  myös tulossa periytyvää. Demokraattinen koulutusjärjestelmämme on huolehtinut siitä, että alemmistakin sosiaaliryhmistä on viime vuosikymmeninä voitu nousta keskiluokkaan, mutta nämä lahjakkuusreservit on pian pumpattu loppuun.On ilmeinen vaara, että syrjäytyneisyys alkaa periytyä sukupolvilta toiselle.
    Soininvaara on koulutukseltaan tilastomies ja se näkyy  hänen tavastaan selittää maailmaa. Numerot ovatkin oikein käytettyinä mielenkiintoisia. Tärkeää on esimerkiksi tietää, että terveydenhuollon kustannukset ovat 10 miljardia euroa vuodessa.  Viimeisten sadan vuuoden aikana suomalaisten elinajan odote on noussut 30 vuotta. Tuosta 20 vuotta johtuu Soininvaaran mukaan elintason kohoamisesta, 10 vuotta lääketieteen kehityksestä ja tästä kahdeksan vuotta on antibioottien ansiota. Vain kaksi vuotta menee muun lääketieteen piikkiin ja se maksaa kahdeksan miljardia.
    Laskelma herättää ajatuksia. Sen valossa arvostaa esimerkiksi Soininvaaran Timo Ihamäeltä lainaamaa ajatusta. Sen mukaan huippukirurgia arvostetaan, jos hän parantaa keuhkosyövän, mutta terveyskeskukslääkäriä ei arvosteta, jos tämä saa lopettamaan asiakkaan tupakanpolton. Tosin sitä kirja ei kerro, että kansantalouden kannalta tupakoitsijaa pitäisi kunnioittaa. Maksaahan hän elämänsä aikana vapaaehtoisesti kymmeniä tuhansia euroja ylimääräisiä veroja ja kaiken lisäksi kuolee kahdeksaa vuotta aiemmin kuin polttamaton lajitoverinsa. Tälläkin tavalla hän epäitsekkäästi synnyttää kymmenien tuhansien eurojen säästöt yhteiskunnalle.
    HUUMEITA, HUUMEITA
    Tilastotieteilijä ottaa myös omasta näkökulmastaan käsin kantaa huumepolitiikkaan. Suomessa kuolee vuosittain 3000 ihmistä viinaan ja 150 huumeisiin. Huumekuolemia on meillä enemmän kuin kolme kertaa suuremmassa Hollannissa, jossa aineet ovat nin vapaita, että yhteiskunta suorastaan jakaa niitä kaikille tarvitseville. Kirjoittaja ei suoraan myönnä, että perussyy on  maamme huumekulttuuri  kelvottomuudessa, joka ilmenee huutavana kuluttajansuojan puutteena. Niinpä pilvenveikoille voidaan kaupitella suoranaista paskaa, sillä esimerkiksi hashiksesta on yleensä puolet kuivattua aasin lantaa.
    Ja kun maamme 60-luvun heräävä nuoriso halusi laajentaa tajuntaansa,  tuntemattomaksi jäänyt Arskaksi kutsuttu mieshenkilö myi heille tähän tarkoitukseen puolet Wanhan Ylioppilastalon ilmoitustaulusta murusiksi jauhettuna. Asian harrastajien mukaan kohtuullisesti käytettynä aine antoikin fantastisia fiiliksiä, mutta liiallisen pössäyttelyn seurauksena oli kohta ihan tööt.

Osmo Soininvaara: Ministerikyyti
Wsoy 2002, 252 s.






42. MIKSI NE VIHAAVAT MEITÄ?

    Marraskuulla oli Helsingin Sanomissa Mohamed El-Amirin kuolinilmoitus, johon oli liitetty kaunis teksti, joka suomennoksena kuuluu: “Syvällä sydämessäni/säilyy muisto/hänestä, jota rakastan/ja jota en koskaan unohda.” Ilmoituksen oli lähettänyt lehteen eräs suomalainen naisarkeologi, jonka kaukorakkaus Mohamed oli.  Naisen mukaan vainaja oli rakastettava ihminen, vaikka hän oli mukana  kylmäverisesti murhaamassa tuhansia ihmisiä.
    Saman johtopäätöksen vainajan rakastettavuudesta  tekee myös Der Spiegel  -lehden työryhmä, joka on koonnut perusteellisen dokumentin vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terroritapahtumista ja niiden taustoista. Se on paitsi tarkka kuvaus terrori-iskun etenemisestä myös yritys antaa inhimillisiä näkökulmia koko maailmaa järisyttäneisiin tapahtumiin. Kirjan mukaan sekä  Mohammed El-Amir että hänen ryhmänsä  muut jäsenet olivat kunnollisia nuorukaisia. Näinhän täytyi ollakin, koska esimerkiksi tyypillinen itähämäläinen sekakäyttäjä ei olisi pystynyt toteuttamaan näin vaativaa operaatiota.
        KAIKKEA EI TIEDETÄ    
    Teos tarkastelee ennen kaikkea tapauksen teknisiä taustoja. On yllättävää, että vain neljässä kuukaudessa miehistä neljä suoritti 10.000 dollaria maksaneen lentäjäkurssin pienkoneilla,  jonka jälkeen he olivat kuitenkin valmiita jättimäisen matkustajakoneen ohjaimiin. Lennonopettajia tosin ihmetytti, että kaikki lento-oppilaat eivät olleet erityisen motivoituneita opettelemaan nousuja ja laskuja.
    Kirja ei kuitenkaan  paljasta kaikkea. Se ei esimerkiksi pysty antamaan vastausta siihen, tiesivätkö kaikki teossa mukana olleet, että kysymyksessä oli itsemurhaoperaatio. Myöskin maahan syöksyneen neljännen koneen tapahtumat jäävät arvailujen varaan. Julkisuudessa on kerrottu, että sen aiheutti matkustajien nouseminen kapinaan kaappaajiaan vastaan, mutta kirja vihjaa, että kone saatettiin myös ampua alas. Kummalliselta tuntuisi, ellei USA:n jopa ohjusten torjuntaan suunniteltu ilmapuolustusjärjestelmä pystyisi ampumaan alas matkustajakonetta. Alasampumisepäilyä tukee myös se, että koneen palaset levisivät hyvin suurelle alueelle ja se viittaa ilmassa tapahtuneeseen räjähdykseen.
    Kirjoittajat eivät selitä teon poliittisia ja uskonnollisia taustoja. Olisi helppo esimerkiksi väittää, että tapahtuma oli globalisaation uhrien ymmärrettävä kosto kaikkialle leviävälle länsimaiselle elämänmuodolle, mutta näin yksinkertainen vastaus ei ole.  Lähes kaikki terroristit olivat menestyneitä nuoria, jotka olivat  asuneet vuosia länsimaissa ongelmitta ja he vaikuttivat hyvin tavallisilta opiskelijoita.
    SEKSIÄ JA VÄKIVALTAA
    Yksilökeskeisen länsimaisen ihmisen on vaikea ymmärtää itsemurhaterroristeja tai japanilaisia kamikazelentäjiä. Samoin uskonnoista vieraantuneiden länsimaalaisten on myös mahdoton käsittää sitä syvää uskonnollista hurskautta, jota terroristit harrastivat valmistautuessa uskonnollisia rituaaleja noudattaen viimeiselle matkalleen. Heidät on helppo leimata fanaatikoiksi. Heillä ei ollut esimerkiksi epäilystäkään siitä, etteikö paratiisi satoine impyeineen ollut heitä odottamassa marttyyrikuoleman jälkeen. Kyynikko voisi väittääkin, että säännöllinen ja normaali sukupuolielämä olisi hyvinkin saattanut hillitä musulimaaninuorukaisten lentohaluja. Vakavasti voikin miettiä, että Arabimaiden räjähdysmäinen väestönkasvu ja naisten huonosta asemasta johtuva ilmeinen naisvaje saattaa hyvinkin ruokkia nuorten miesten valmiutta erilaisiin marttyyritekoihin.
    Professori Heikki Ylikankaan näkemys varmaankin on, että tapaus on selitettävissä Arabimaiden miesväestön  alenevalla  yhteiskunnallisella asemalla. Kun nuorten miesten nousukauden synnyttämät menestysodotukset ovat  ristiriidassa laskukauden yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa, synnyttää se aggressioita. Niinhän tapahtui myös muinoin Pohjanmaalla. Silloin tosin tartuttiin onneksi vain puukkoon eikä lentokoneen hallintalaitteisiin.
    Maailman tulevien tapahtumien kannalta olennaista tapauksessa on, että 21 terroristista peräti 15 oli Saudi-Arabiasta, vaikka maa on USA:n läheinen liittolainen. Voi hyvinkin olla, että Lähi-Idän viimeaikaisia tapahtumia voi selittää myös siten, että taustalla on USA:n huoli Saudi-Arabian ja sen öljyvarojen tulevaisuudesta. Maan nuoriso on erittäin amerikkalaisvastaista ja siellä on odotettavissa Iranin kaltainen mullistus. Toissasyksyn tapahtumaketju onkin lähes itsestään johtanut tilanteeseen, että terrorisminvastaisen taistelun nimissä USA:n joukot ovat nyt tukevasti miehittäneet ne alueet, joilla sijaitsevat maapallon suurimmat öljyvarat. Maailman ainut supervalta ja maailman suurin öljynkuluttaja on näin varmistamassa energiahuoltoaan. Lapsikin ymmärtää, että merijalkaväki lähtee liikkeelle välittömästi, mikäli amerikkalaisen autoilijan bensa uhkaa maksaa puolet siitä mitä Suomessa.
 


Stefan Aust & Cordt Schnibben (toim.): 11.Syyskuuta Dokumentti terrori-iskusta
Karisto Oy 2002, 340 s.


43. MIKSI NAISET AINA RAKASTUVAT RENTTUIHIN?

    Vaalien aikohin politiikassa toimivien ihmisten itseilmaisemisen tarve lisääntyy ja niinpä Päivi Lipponen yhdessä Pirjo Wesaniemen kanssa julkaisi keväällä kirjan Nainen ja ero. Tämä teos perustuu haastatteluihin, joissa 22 naista kertoo erostaan, syistä jotka siihen johtivat ja keinoista selvitä eron jälkeen.
    Koska kysymyksessä lienee ollut jonkinlainen vaalikrja, oletti satunnainen lukija helposti, että siinä hoettaisiin vain kansaa miellyttäviä itsestään selvyyksiä ja latteuksia, mutta näin yksinkertainen asia ei ole. Tosin jo ennestään  tiedetään, että suomalaista ydinperhettä ei enää juuri ole ja että lähes puolet avioliitoista päätyy eroon. Tiedetään  myös, että yhteisöjen hajoamisesta seuraa paljon paljon yksinäisiä onnettomia ihmisiä ja heitteille jääviä häiriköiviä lapsia.
    Mutta kirjan rivien välistä löytyy yllättävä ja tieteessä ennen mainitsematon havainto. Tosin täysin uusi asia ei ole, sillä kyllä maamme kaikki miespuoliset kapakkaratsut ovat tämän jutun tienneet, vaikka eivät ole osanneet sitä kunnolla verbalisoida. Parhaiten kodin onni nimittäin säilyy, jos mies on edes kohtuullisessa määrin  juoppouteen ja naippouteen taipuvainen. Lipposen ja Wesniemen tutkimuksesta löytyy selvää tieteellistä tukea tälle asialle. Kirjassa annetaan ymmärtää, että kaikkein viheliäisin vaihtoehto naisen kannalta on liian kiltti ja kunnollinen puoliso. Itse asiassa näistä tapauksista lukiessaan alkaakin ihmettelemään, ettei tämän kaltaisissa pysyvissä parisuhteissa nykyistä enempää päädytä eron sijasta henkirikokseen.
    Kohtuus kannattaa tietenkin säilyttää myös perhe-elämän jännityksen rikastuttamisessa. Kirjasta paljastuu myös se karu tosi asia, että hyvää vauhtia alkoholisoituvasta Suomen kansasta ei enää riitä kelvollisia aviomiehiä ikiomiksi kaikille naimahaluisille kauniimman sukupuolen edustajille. Karkean arvion mukaan noin 20 % maamme naisista joutuu tyytymään epäkurantteihin puolisoihin.
    Kirjan ilmettynä puutteena on, että vaalien alla Päivi Lipposelta olisi odottanut selkeää poliittista kannanottoa tähän tutkimuksessa ilmenneeseen yhteiskunnalliseen ongelmaan. Ratkaisu voisi olla vaikkapa moniavioisuuden salliminen maassamme. Myönteisiä ennakkotapauksiahan jo löytyy. Esimerkiksi Arto Paasilinnan kirjassa Onnellinen mies siltainsinööri Jaatinen aikaansaapana toimen miehenä rakensi tiilitaloonsa oman siiven kunmmallekin vaimolleen eikä kenelläkään ollut nokan koputtamista siihen, kuinka siltainsinööri vaali paria suhdettaan.
    Lipposen ja Wesaniemen kirja on yhteiskunnallsesti suuntautuneiden tutkijoiden tekemä, joten lukija turhaan etsii siitä  selitystä sille merkiliselle biologiselle ilmiölle, miksi monet kunnolliset naiset näyttävät vasiten etsiytyvän renttujen miesten seuraan. Kirjassa on lukuisia järkyttäviä esimerkkejä siitä tavallisesta tarinasta, kuinka yksi väkivaltainen ja juoppo luomakunnan kruunu vaihdetaan toiseen sanmanlaiseen hirviöön.
    Muudan itähämäläinen tutkija on pohtinut tätä rakkauden mysteeriä. Vastaus löytynee  biologiasta ja ennen kaikkea geenien itsekkyydestä. Viimeaikaiset biologiset ja psykologiset  tutkimukset osoittavat eittämättömästi, että hyvien ja kunnollisten naisten itsekkäät geenit alitajuisten tuoksujen ohjaamina pyrkivät pariuttamaan nämä emohahmot  juuri päinvastaisten miestyyppien kanssa, sillä näin vahvistetaan jälkeläisten immuunijärjestelmää. Kun tarpeeksi erilaiset yksilöt tuottavat jälkeläisiä, perivät poikaset mahdollisimman tehokkaan tautienvastustamiskyvyn.


Päivi Liponen ja Pirjo Wesaniemi: Nainen ja ero. Kertomuksia parisuhteen päättymisestä.
Kirjapaja Oy: 2003, 156 s.

 

44. URHEILUMME EPÄVIRALLINEN HISTORIA

    Urheilun tulee olla leikkiä. Parhaimmillaan siinä on myös aimo annos huumoria; varsinkin sen parasta, mutta myös vaikeinta muotoa eli tahatonta komiikkaa. Sitä oli kiitettävästi esimerkiksi Lahden MM-hiihtojen tiimoilla. Tätä urheilun riemukkaampaa epävirallista puolta valottaa ansiokkaasti Pekka Kaarninen äskettäin ilmestyneessä teoksessaan Murheilua - Suomen sinivalkoiset kyyneleet.
    Pekka Kaarnisen kirja on paikoitellen hervottoman hauska. Siinä rikotaan vihdoinkin suomalaiseen kilpaurheiluun liittynyt isänmaallis-uskonnollinen paatos ja kerrotaan niistä asioista, joista virallinen urheiluhistoria vaikenee. Kirjan takakannessa korostetaan, että tässä kirjassa suomalainen urheilija tekee sen minkä parhaiten osaa eli häviää. Tämä ei ole koko totuus asiassa, sillä asiaa kiihkottomasti ajatellen suomalaiset ovat maailman johtavaa urheilukansaa. Näin on varsinkin yksilölajeissa, joukkueurheilun puolella on heikompaa; ainakin jos meitä verrataan ruotsalaisiin. Vaikka Kaarninen irvailee joukkuelajiemme tähtihetkillä  paljon, ei hän ikävä kyllä pyri selittämään joukkuelajiemme menestymättömyysongelman perussyytä.
    Selitys ilmiölle saattaa hyvinkin löytyä viime vuonna ilmestyneestä tutkija Markku Hyypän kirjasta, jossa hän selvitti eri yhteisöjen sosiaalisia pääomia. Suomen- ja ruotsinkielisten kulttuurieroissa hän  huomasi häkellyttävän eron. Ruotsinkielisellä puolella oli yhteishenkeä ja itsetuntoa selvästi enemmän. Tutkija arvelee, että taustalla ovat kasvatuserot. Ruotsissa ja ruotsinkielisellä puolella ei lapsia lyödä ja näin he säilyttävät itsetuntonsa kielinaapureitaan paremmin. Voi olla, että viime jääkiekon MM-kisojen puolivälieräottelussa maailman parasta jääkiekkokansaa vastaan hiipi suomalaisten mieliin 4-0 tilanteessa alitajuinen kauhu, että pukuhuoneessa odottaa remmiapelli, jos tämä peli vielä onnistutaan ryssimään, kuten  sitten myös pystyttiin tekemään.
    Vaikka Kaarninen kirjassaan systematisoi käsittelemäänsä aineistoa kiitettävästi ja  pyrkii muutenkin tieteelliseen täsmällisyyteen onnistuen siinä monesti  oivallisella tavalla, on tutkimuksesta löydettävissä tiettyjä epätäsmällisyyksiä, jotka varsinkin tämän kaltaisen teoksen ollessa kysymyksessä murentavat kirjan muuta uskottavuutta.
    Niinpä Kaarninen mm. kertoo, että vuoden 1998 jalkapallon MM-kisoihin karsittaessa Suomi pelasi tasapelin ratkaisuottelussa Unkaria vastaan, koska joukkue kolmen onnistuneen perättäisinsyötön jälkeen sijoitti nahkakuulan omaan verkkoon. Tarina ei pitäne paikkaansa. Allekirjoittanut voisi jopa vannoa kaksi sormea vaikka missä, että onnistuneita  yhdenkosketuksen syöttöjä oli peräti viisi ennen kuin tasoitusosuma survottiin pelin viime sekunneilla vastustamattomalla raivolla pömpelin perukoille. Saavutusta ei kannata aliarvioida, koska Antti Niemi oli tuolloin yksi maanosamme parhaista veräjänvartioista.
    Toinen puute koskee kultamitalipainija Kelpo Gröhndahlia.  Tämä jämerä satamamies toimi urheilu-uransa jälkeen pitkään kansanedustajana, vaikka ei ollutkaan mikään tyypillinen suutaan pieksävä poliitikko, vaan herätti äänestäjien luottamuksen fyysisyydellään. Hän osasi älykkäänä ihmisenä  antaa  poliittisille puheille juuri sen arvon, mikä niille kuuluukin. Kaarnisen mukaan mies oli kaksi kautta kansanedustajana käyttämättä eduskunnassa yhtään puheenvuoroa.
    Tämä tieto on karkeaa vääristelyä. Tosin täysistunnoissa Gröhndahl ei kertaakaan puhunut, mutta valiokuntatyöskentelyn aikana hän kerran avasi sanaisen arkkunsa, pyysi puheenvuoroa  ja heti sen myös sai. Tämän  jälkeen hän ehdotti kokoushuoneen ikkunan avaamista.


Pekka Kaarninen: Murheilua - Suomen sinivalkoiset kyyneleet
Wsoy 2003, 216 s.


45. MURHA EI VANHENE KOSKAAN

    Professori Jorma Palo yllättää uusimmassa kirjassaan. Hän ei nimittäin käsittele lääketieteen asioita, vaan kertoo kahdesta  henkirikoksesta, joita ei ole ratkaistu. Hänellä on tapauksista sikäli henkilökohtaista tietoa, että Palon isäpuoli toimi syyttäjänä Tulilahden murhissa ja Palo itse joutui lääkärinä perehtymään Bodomjärven tapaukseen.
     Heinäveden tulilahden telttailijatyttöjen surmaajaa ei koskaan varmuudella selvitetty. Asiaa tutkineet poliisit uskovat, että tekijä oli  erakoitunut metsäläinen Runar Holmström, joka kuitenkin hirttäytyi sellissään ennen asian käsittelyn päättämistä. Myös savolainen käräjärahvas, jonka eteen vahvasti raudoitettu ruotsinkielinen epäilty toiselta puolen Suomea tuotiin,  tiesi murhaajan niin varmasti, että itse virallista prosessia pidettiin aivan turhana ja oikeudenkäyntipaikalla marttojen tarjoilemaa rokkaa  jonottavat kansanmiehet olisivat halunneet hoitaa asian ns. kustannustehokkaammalla tavalla. Syyttäjänä toiminut Palon isäpuoli ei sen sijaan näytä uskoneen syytetyn syyllisyyteen.
    Myös  Jorma Palo kunnon tiedemiehen tapaan uhmaa auktoriteetteja ja on kirjassaan taipuvainen vapauttamaan Runarin. Oikeaa murhaajaa hän ei tosin tiedä. Holmströmin lisäksi syylliseksi leimattiin muuten toinenkin henkilö. Tutkivaa journalismia hararstanut Savo-lehden toimittaja nimittäin piiloutui Tulilahden koulun ruokakomeroon ja salakuunteli sieltä käsin tutkintaa suorittavien poliisien keskusteluja. Niinpä hän osasikin uutisoida lehdessään näyttävästi, että “haudankaivaja Ferdinand Koikkalainen on murhaaja”.
    Yksi teoria on, että Tulilahdella ja Bodomjärvellä riehui sama tappaja. Vuosi Tulilahden surmien jälkeen tapahtui myös  Bodomjärvellä telttailijoiden murha. Tämän selvittämättä jääneen teon tekijän Jorma Palo uskoo tietävänsä. Hänen mukaansa ilmeinen surmaaja oli nimittäin silloisen amanuenssi Palon hoidettavana heti tapahtuman jälkeen Helsingin Kirurgisessa sairaalassa vuonna 1960. Monella tapaa kummallisesti käyttäytyvä mies vaikutti terveeltä vaikkakin hän selvästi teeskenteli tajutonta. Herättyään hänellä oli kiire pestä bensiinillä käsiään.
    Lääkärit ilmoittivat asiasta poliisille, joka tutki asiaa kirjan mukaan harvinaisen yliolkaisesti ja lopulta totesi miehen täysin syyttömäksi. Lääkärit olivat hämmästyneitä. Myöhemmin Palo törmäsi moniin kummallisiin ja pelottaviin  sattumuksiin miehen ympärillä. Hän on varma, että tämä saksalaissyntyinen mies oli joko Stasin tai KGB:n väkivaltaiseksi äitynyt agentti, jolle silloiset maamme viranomaiset eivät uskaltaneet  tehdä mitään.
    Teoria tuntuu liian huimalta ollakseen totta. Myös poliisit ovat Palon kirjan julkaisemisen jälkeen kiistäneet siinä esitetyt väitteet. Kyllähän Kekkonen oli kuitenkin siihen aikaan isäntä talossa ja uskalsi jopa lähettää liian innokkaaksi heittäytyneen Neuvostoliiton suurlähettilään kotimatkalla. Ja vaikka KGB:n miehet saattoivat olla roistoja, niin eivät kai he sentään idiootteja olleet; kaipa järjestö pystyi seonneen agenttinsa rauhoittamaan tavalla tai toisella.
    Palon kirja on  erinomaista lomalukemista,  ja sen ahmaisee yhdeltä istumalta, vaikka ei olisikaan mikään dekkarifani. Sitä saattaa suositella myös poliisiopiston oppikirjaksi, josta voidaan opiskella sitä, kuinka asiakkaita ei tule kohdella.. Totuus on tarua ihmeellisempää eikä murha vanhene koskaan. Suomessakin taitaa olla totuuskomissiolla töitä.

Jorma Palo: Bodomin arvoitus
WSOY 2003, s.179


46. JUOKSEMISEN SALAISUUDET

    Kun vilkkusilmäinen Lapin mies Jari Isometsä antaa oikein Lapin miehen sanan vakuuttaessaan puhtauttaan huippu-urheilijana ja päästää vielä selkäkeikkanaurun päälle, ymmärtää jokainen, joka ei istu aivoillaan, antaa Lapin miehen sanalle juuri sen arvon, mikä Lapin miehen sanalle kuuluukin eli ei mitään arvoa. Onhan yleisesti hyväksyttyä, että Lapin miehet ovat aina joutuneet turvautumaan luikuriin yrittäessään pärjätä etelän herrojen maailmassa. Eikä Isometsää tuomita siitä, että hän valehteli, tai siitä, että hän käytti vippaskonsteja, mutta siitä maamme urheiluyleisö soimaa häntä ankarasti, että hän oli niin tohelo, että jäi kiinni.
    Sen sijaan syvän etelän mies valmentaja Rolf Haikkola on vakavamielinen  kristillis-siveellinen ihminen, joka lukeutuu ns. yhteiskuntaa säilyttäviin voimiin. Hän todennäköisesti siivoaa pihansa ja kasvattaa lapsensa rehellisiksi  kunnon kansalaisiksi. Kun tämä totinen mies vakuuttaa kirjassaan, ettei Lasse Vire´nin huikeissa urheilusaavutuksissa ole mitään sellaista, jota  tarvitsee selitellä, sillä mitään seliteltävää ei ole, on häntä vaikea olla uskomatta. Hänen kaltaisensa ihminen ei voi syyllistyä valehtelemisen syntiin.
    Haikkolan mukaan Vire´n menestyksen salaisuus oli äärimmäinen fyysinen lahjakkuus, jota sopivasti täydensi myös vahva psyyke. Kilpailijana hän oli täysin turtahermoinen. Kun monet muut huiput olivat suurkisojen lähtöviivalla vatsa kuralla, niin Lasse vain haukotteli. Tärkeää on tietenkin myös se, ettäVire´n on jo syntymälahjana saanut valtavan suuren sydämen ja muutenkin hyvän hapenottokyvyn. Juoksijan ravintokin oli juuri oikeanlaista yksinkertaista, mutta  terveellistä maalaisruokaa, jollaista nykynuoret eivät enää suostu syömään. Siinä oli myös maidolla  tärkeä merkitys, vaikka lehmä onkin hidas eläin.
    Kirjassaan Haikkola paljastaa myös Vire`nin harjoittelumäärät. Ne eivät olleet  läheskään niin suuria kuin eräillä muilla suomalaisilla huipuilla. Tästä voi oppia sen perusaisian, että  kestävyysjuoksu ei ole niin  yksinkertaista, että se, joka harjoittelee eniten, on myös paras. Jo hiihtäjä Kalevi Oikarainenkin korosti aikoinaan, että ne on eri miehet jotka treehnaa ja eri miehet, jotka käy pokkaamassa palkintojenjaossa
    Myöhemmät suomalaishuiput Vainio ja Maaninka yrittivät todistettavasti myös dopingin avulla hankkia lisävauhtia menoonsa, mutta Vire`nin saavutuksiin he eivät pystyneet. Maaninka tosin vähätteli tapaustaan ja selitti, ettei kaikkea verta vaihdettu, vaan vain pari pussia annettiin lisää. Ja Vainionkin touhusta puuttui tiede, se oli pelkkää sähläämistä ja sekoilua sinisten ja punaisten muovikuppien parissa.
    Vire´nillä oli myös yksi tärkeä kilpailuetu; hän oli suomalaiseksi poikkeuksellisen siro ja pitkäraajainen. Potentiaalisia kestävyysjuoksijoita onkin maassamme vähän. Kansainvälisessä työnjaossa meille näyttävät kuuluvan heittolajit. Globaalisti ajatellen suomalaiset ja etenkin maamme naiset ovat hyvin persjalkaista väkeä. Esimerkiksi erään itähämäläisen tutkijan suorittamissa anatomisissa mittauksissa balttineitosten takaraajojen mittasuhteet ovat suorastaan häkellyttävät verrattaessa niitä suomalaisten lajitoverien vastaaviin elimiin.
    Vaikuttaa myös siltä, että sosialidemokraattien vuonna 1966 saavuttaman vaalivoiton jälkeen  suomalaiset nuoret miehet ovat lihoneet niin, ettei heistä enää voi tulla menestyviä kestävyysjuoksijoita. Tilanne alkaa olla se, ettei tyypillinen Härmän jätkä voi enää kulkea verkkopaidassa talitiaisten muodostaman uhan vuoksi. Niinpä on ymmärrettävää, että suomalaiset hallitsevat nykyään maailman kuulantyöntöpörssiä. Näin tulee varmasti jatkumaan ainakin siihen asti, kunnes kuulantyöntöharrastus leviää myös Tongasaarille ja Samoalle. Näillä saarilla asuu selvästikin  suomalaisugrilaistyyppistä punkeromaista väkeä. Yhtenäisen ruumiinrakenteen lisäksi meitä näyttää alustavien tutkimusten mukaan yhdistävän myös kieli. Esimerkiksi Tongalla puhelinluettelon ensimmäinen sukunimi on Aho ja seuraava Ahola.
Rolf Haikkola: Lasse Vire´nin menestyksen portaat
Gummerus 2003, 447 s.


47. NÄIN NAAPURISSA

    Veikko Erkkilän  kirja Vienan kuu vie lukijan vuoden ajaksi seuraamaan vienankarjalaisten elämää. Kirja on ajatuksia herättävä. Kun Suursuomesta haaveilevat tutkivat aluetta 1920-luvulla, todettiin sen olevan kehityksessä 100 vuotta Suomesta jäljessä. Se oli aikoinaan sellainen takapajula, että siellä olivat säilyneet Kalevalan runotkin. Nyt alueen kehitystason määrittely on vaikeampaa; voi hyvinkin olla, että se on päinvastoin muutaman vuosikymmenen Suomea edellä. Myös meidän syrjäseutuja saattaa uhata Vienan kehitys.
    Kirjan perusvire on surullinen. Vienan-Karjalan talous on romahtanut. Kun neuvostovallan aikaan syrjäseuduilla toimivat ainakin jotkut palvelut, on siellä nyt siirrytty tuotantojärjestelmään, jota voi hyvinkin kutsua perunataloudeksi. Ihmiset kasvattavat itse ruokansa ja sinnittelevät siten eteenpäin. Elämä pyörii perunantuotannon ympärillä, ja sen viljely on kehitetty huippuunsa. Sikäläisiä ihmisiä ei voi moittia laiskuudesta tai yritteliäisyyden puutteesta. Luontaistaloudessa eläminen vaatii sellaisia ponnistuksia, että suomalaisilla peräkammarin pojilla olisi vaikeuksia selvitä näissä oloissa.
    Eivätkä kaikki vienalaisetkaan pärjää. Kirjan hallitseva asia on kuolema. Vaikuttaa siltä, että varsinkin miehet poistuvat tuon ilmaisiin saatuaan tärkeän biologisen tehtävänsä, eli uuden (juoppo)sukupolven siitettyä maailmaan. Elämä jatkuu kylissä ahkerien ja kunnollisten naisten varassa, jotka korostavat, että vaikka ollaankin köyhiä, niin huoria ei olla.
    Jotain kannattavaa tuotantoa Vienassa vielä on. Metsää siellä riittää ja sitä hakataankin paljon, mutta puu viedään jalostettavaksi muualle. Voi hyvinkin olla, ettei seudun roimille metsuriprikaateille kannata tässä tilanteessa juurikaan  puhua aarnimetsien suojelusta tai ikimetsien merkityksestä luonnonmonimuotoisuuden säilyttämisessä  ja maapallon hiilinieluina. Tosin luonnonsuojelu ei heidän työpaikkojaan niinkään uhkaa, vaan suurempi vaara ovat suomalaiset monitoimikoneet.
    Matsätöiden lisäksi riuskoilla miehillä näyttää olevan vielä toinenkin vaihtoehto sosiaaliseen nousuun, nimittäin sodankäynti. Tsetsenian sota on tarjonnut hyväpalkkaista työtä monelle yritteliäälle nuorelle miehelle. Yllättävää kyllä Venäjä käy sotaa pääasiassa vapaaehtoisvoimin. Minkäänlaista myötätuntoa Tsetsenia ei Vienasta saa, vaikka alueiden sortohistoriassa on yhteisiä piirteitä. Muutenkin Vienan miehistä saa sotaisan kuva. Afganistanin veteraaneja löytyy seudulta paljon. Yllättävää kyllä kaikista ystävyyspuheista huolimatta vielä 1980-luvulla seudulla valmistauduttiin sotaan Suomea vastaan. Nyt maamme armeijaa ei enää pidetä vaarallisena; mikä armeija se sellainen on, josta miehet pääsevät viikon välein äidin helmoihin itkeskelemään.
    Sen neuvon sikäläisille voisi antaa, että heidän kannattaisi panostaa nykyistä paljon enemmän matkailuun, onhan seudulla vielä runsaasti erämaita. Lisäksi siellä on tarjota satunnaiselle turistille muitakin elämyksiä. Ainakin kuvista päätellen Vuonnisen kylän vesitornissa olisi ainesta vaikka kansainvälisen tason matkailunähtävyydeksi. Pisan tornin tavoin se on vinossa, mutta lisäksi rakennelma on hakeutunut rakennustaiteellisesti ja -teknisesti hämmästyttävään  S-kirjaimen muotoon.


Veikko Erkkilä: Vienan kuu
WSOY 2003, 354 s.



48. MINNE KÄY HIILEN ILMASSA TIE?

    Arvovaltainen Helsingin Sanomat käsitteli äskettäin kasvihuoneilmiötä pääkirjoituksessaan ja piti sitä terrorismiakin suurempana uhkana ihmiskunnalle. Kun viimeaikoina on kansainvälisissä suhteissa astuttu uuteen aikakauteen ja alettu hyväksyä ns. enneltaehkäisevät iskut pahan voimia vastaan taisteltaessa, lienee Suomenkin otettava tämä seikka huomioon esimerkiksi kehittäessään ilmavoimiaan tai suhteitan USA:n.
    Valistunut kansalainen on äimän käkenä puhuttaessa kasvihuoneilmiöstä. Sanotaan, että ilmasto lämpenee, jäätiköt sulavat ja rannikot peittyvät veden alle ja että kasvihuoneilmiö alkaa ruokkia itseään, jonka jälkeen Tellusta odottaa Venuksen kohtalo. Mutta sanotaan myös, että Golf-virta kylmenee ja kääntää suuntaansa ja että kuljemme kohti jääkautta. Maailman menoa murehtivaa ei yhtään lohduta se tosiasia, että historia osoittaa sen, että yleensä  pessimistit ovat olleet väärässä ennustuksissaan, sillä heillä on ollut tapana  suhtautua asioihin liian toiveikkaasti.
    Professori Juha Kakkurin kirjasta voi hankkia tietoa alan tuoreimmista kasvihuoneilmiöön liittyvistä teorioista. Teoksessaan hän kertoo selkeästi ja kansantajuisesti näistä erilaisista ristiriitaisista näkemyksistä ja niiden toteutumismahdollisuuksista. Kakkurin pohdinnoissa on pääpaino ilmaston muutoksilla, jotka ovat tapahtunut ihmisen toimista riippumatta. 600 miljoonaa vuotta sitten koko maapallo oli pikemminkin jääpallo ja vähän myöhemmin täällä sitten oli helvetillisen kuuma.
    Numeroista kiinnostunut lukija löytää tärkeitä tilastotietoja. Esimerkiksi numeroita siitä, kuinka hiili kiertää. Merissä sitä on peräti 40 000 miljardia tonnia, fossiilisissa polttoaineissa 5000-10000 miljardia tonnia, maannoksissa, karikkeessa ja turpeessa noin 2000 miljardia tonnia. Ilmakehässä vuonna 1990 sitä oli vain noin 750 miljardia tonnia ja se on sen jälkeen lisääntynyt vuosittain noin 0,5 % eli 3,5 miljardia tonnia. Huomattava osa ihmiskunnan päästöistä häviää muuanne kuin ilmakehään. Kuitenkin vähäiseltä tuntuvat muutokset ilmakehän kaasuissa saattavat aiheuttaa dramaattiset seuraukset.
    Karu fakta on, että ihmiskunnan pitäisi vähentää päästönsä ainakin noin viidennekseen nykyisestä, jotta kasvihuonekaasujen kasvu pysähtyisi. Karkeasti arvioden suomalainen ylittää kiintiönsä kymmenkertaisesti ja lienee amerikkalaistakin suurempi syntinen asiassa. Autojen, kesämökien ja etelän matkojen lisäksi meidän omaatuntoamme jäytää nykyinen metsäpolitiikka, joka on vapauttanut valtavasti hiiltä ilmakehään. Kettutytöillä ja metsäpojilla on siis vielä paljon tekemätöntä työsarkaa.
    Lohtua antaa kuitenkin se, että viime kesän hellepäivinä havaitsi muutoksen alkaneen kuluttajien asenteissa. Heinolassakin sai havaita, kuinka jo suuri osa työikäisestä väestöstä, varsinkin nuorista miehistä, on hypännyt kulutusyhteiskunnan oravanpyörästä ja vetäytynyt viettämään ekologista elämäntapaa rannoille ja puistoihin sekä varsinkin paikallisliikenteen pysäkille. Heidän vähäpäästöinen elämäntapansa tulisi  huomioida ja palkita esimerkiksi kunniamerkein.


Juhani Kakkuri: Tulevaisuuden uhkakuvat
WSOY 2003, 143 s.



49. KARVASILAVA ON HYVÄÄ JA TERVEELLISTÄ???

    Maamme ruokahuolto ei toimi. Suuri osa kansastamme elää jatkuvan kalvavan näläntunteen kiusaamina, osa teinitytöistä menehtyy ravinnon puutteeseen ja ne, jotka vielä uskaltavat syödä puhtaalla omallatunnolla, eivät enää muistuta ihmistä vaan enemmänkin jonkinlaista talipalloa.
    Tässä tilanteessa lääkäri Antti Heikkilän kirjan lukeminen on vapauttava kokemus. Raavaskin mies voi sen pelastussanoman mukaan syödä aikamiehen lailla vaarantamatta työpaikkaansa tai sukupuolihuoltoaan. Kirjan perusväite on, että ravinteikas ruoka, kuten  liha, kananmunat, voi ja muut eläinrasvat sekä täysmaito suoraan lehmän tissistä, ovat terveellisiä ja laihduttavia. Näitä tuotteita nautittuaan ihminen tuntee olonsa terveeksi, rakastaa elämää ja suorastaan uhkuu elinvoimaa.
    (Tässä vaiheessa satunnaisen lukijan, joka haluaa nauttia edes mielessään hyvästä ruuasta,  on tietenkin syytä turruttaa sisällään asuva pieni kuuden laudaturin kettutyttö ja unohtaa, että tällaista ravinteikasta perusruokaa riittää nykyään vain viidennekselle maapallon väestöstä ja että  loput täytyy jättää kärvistelemään nälässä.)
     Sen sijaan vähäravinteinen kasvispitoinen hiilihydraattimössö, jota ei pitäisi edes tarjota ihmisravinnoksi, vaan mieluiten lihakarjan rehuksi, kuten peruna, viljatuotteet ja kaikenmaailman “kevyt tuotteet”,  uhkaavat sekä terveyttä että ihmisen muuta hyvinvointia. Monet sairaudet ja epämääräiset kolotukset sekä masennukset johtuvat vääränlaisesta ravinnosta, jota vielä jostain käsittämättömästä syystä saadaan  markkinoida terveellisenä.
    Tämän uudenlaisen keittokirjan ideologia muutamaan sääntöön tiivistettynä on:
-Vähennä hiilihydraattien määrää ja varsinkin sokeri ja puhdistetut hiilihydraatit kannattaa jättää kokonaan.
-Huolehdi riittävästä proteiinien saannista.
-Käytä vain luonnollisia rasvoja.
-Syö vain ravinteikasta ruokaa sillä kaikki turha kuormittaa elimistöä.
-Syö niin, ettei käyttämäsi ravinto aiheuta tulehdusta.
-Kuuntele ruumistasi, jätä kaikki mikä ei sovi.
-Kolme kunnollista ateriaa päivässä.
-Syö kiireettömästi ja nauti.

    Heikkilän kirja sisältää teoreettisen johdanto-osan jälkeen kymmenien  yksinkertaisten ruokalajien valmistusohjeet, joista herkullisimpana esimerkkinä seuraava Posion muikkujen resepti:

1 kg neulamuikkuja (kitkanviisaita)
4 rkl voita
silputtua tilliä
suolaa

Sulata voi astiassa. Pyöritä muikut voisulassa. Lado kalat uunipellille tasaisesti. Ripottele suolaa ja silputtua tilliä kaloille. Paista uunissa 200 asteessa noin puoli tuntia.

    Heikkilän mukaan muikku on Suomen terveellisin kala ja sen hyödyntämiseen pitäisi satsata enemmän. Kirjoittaja korostaa, että muikulle voisi pystyttää patsaan sillä moni muu huonompikin on saanut kuvansa toreille. Tästä asiasta varmaan kaikki ovat samaa mieltä Heikkilän kanssa, mutta monet koululääketieteen edustajat vain vaivoin pystyvät salaamaan kiukkunsa, kun keskustelu kääntyy kirjoittajan muihin teorioihin!

Antti Heikkilä: Hyvän olon keittokirja - Opas vähähiilihydraattiseen ja ravinteikkaaseen ruokavalioon

Rasalas-Kustannus 2003, 176 s.


50. TUTKITUIN HENKIRIKOS

    Ivan Belovin ampumistapaus on maamme rikoshistorian tutkituin yksittäinen murhajuttu. Belov oli venäläinen kapteeni, joka kuoli neljään pistoolin laukaukseen marraskuisena yönä 1944 Lauttasaaressa. Välikohtaus kiristi entisestään suomalais-neuvostoliittolaisia suhteita, joissa ei  muutenkaan ollut hurraamista, sillä olihan jatkosota päättynyt vasta pari kuukautta aiemmin.
    Tapausta tutkittiin voimallisesti Rikospoliisin, Valtiollisen poliisin  ja Päämajan valvontaosaston toimesta,  mutta mitään selvyyttä asiaan ei saatu. Tämä siitä huolimatta, että asiaa selvittivät miehet, jotka sota-aikana saivat kuulusteluissaan kaikki puhumaan kaiken, minkä nämä tiesivät ja monet jopa tätäkin enemmän.
    Kaikenlaisia teorioita tapauksesta on esitetty. Historiantutkijat Jari Leskinen ja Pekka Silvast paljastivat säälimättä vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan Suljettu aika asian Kremlin johtomiesten järjestämäksi törkeäksi provokaatioksi, jonka avulla pyrittiin jopa maamme miehittämiseen. Teoria perustellaan monilla erittäin uskotavilla todisteilla.
    Sen sijaan valvontakomissioin tulkki Sefan Smirnov 1996 ilmestyneessä kirjassaan Tornin miehet  väittää, että hän, silloinen aliluutnantti, oli laukausten kohde ja murhaaja erehtyi henkilöstä ampuessaan pimeässä yössä toisen punaupseerin.  Smirnovin mukaan teko oli kosto juuri tapahtuneesta suojeluskuntajärjestön lakkautamisesta ja sen järjestivät äärioikeistolaiset piirit ja muut neuvostovastaiset tahot.
    Molemmat teoriat ovat erinomaisia ja hyvin perusteltuja. Jos hakemalla niistä jotain vikaa pitää hakea, niin ainut vika on se, että ne ovat täyttä puppua. Tähän tulokseen tulee ainakin Risto Niku äskettäin ilmestyneessä kirjassaan Kuka ampui kapteeni Belovin.
    Nikun tutkimukset päätyvät arkisempaan selitykseen; mitään suuria poliittisia kytkentöjä tapaukseen ei liity. Se on oikeastaa se tavallinen tarina, jonka epätavallinen piirre on, ettei pyssy paukkunut  nakkikioskin jonossa. Belovin ampui alkoholiongelmista kärsinyt luutnantti Eino Arola. Teon motiivi on ymmärrettävä, vaikkakaan ei hyväksyttävä. Juopunut suomalainen luutnantti kimpaantui siitä, etteivät entisen vihollisen sotilaat huolineet häntä heinäkuormansa  kyytiin, vaikka siellä jo makaili toinen upseerismies, kapteeni Ivan Belov.
    Niku on tehnyt arvokasta tutkimustyötä, vaikka hän on ammatiltaan toimittaja ja yritystiedottaja eikä historioitsija.  Riemastuttava piirre hänen tutkimusmenetelmissään on se, ettei mies selvittänyt murhaajaa pölyisissä kirjastoissa, vaan totuus paljastui, kun hän oli iltakaljalla. Pojat tiesivät kertoa ratkaisevan johtolangan.

Risto Niku: Kuka ampui kapteeni Ivan Belovin?
Edita 2003, 176 s.